La 5.9. klo 14.00. Vieraana tutkija Marko Home.

Eino Ruutsalon elokuvatuotannon omaperäisimmän osan muodostavat hänen kokeelliset lyhytelokuvansa, jotka muistuttavat paitsi hänen kuvataiteilijan taustastaan myös siitä, että eri ilmaisukanavat olivat oleellisesti osa samaa luovaa projektia. Elokuvat leikkaavat jatkuvasti sekä erilaisten kuvataiteen modernististen suuntausten että myös muiden taiteiden puolelle, esimerkiksi kokeelliseen jazziin, elektroniseen musiikkiin sekä moderniin runouteen ja tanssiin.

Romutaiteilijassa näkyy kuvataiteen ja tanssin suhde: kierrätettyä materiaalia työstävä taiteilija Wiking Forsström etsii romua taiteeseensa, ja hänen taiteellisen mielikuvituksensa ulottuvuudet näkyvät tanssijoiden liikkeissä.

Kineettisiä kuvia on Ruutsalon jonkinlainen abstraktin elokuvan ohjelmanjulistus. Pääosa elokuvasta koostuu suoraan filmille maalatusta, piirretystä, syövytetystä ja raaputetusta kuvastosta. Elokuva tarjoaa kineettisesti vaihtuvia muotoja ja yhdessä Otto Donnerin modernin jazz-kvartetin kanssa kehittyviä kuvallis-äänellisiä rytmejä enemmän kuin näköiskuvia. Ruutsalon osuus on kuin visuaalista free jazzia, ja kokonaisuus on jotakin muuta kuin osiensa summa. Kineettisiä kuvia lienee Ruutsalon elokuvista maineikkain: se löytyy esimerkiksi New Yorkin Modernin taiteen museon kokoelmista.

Monet Ruutsalon 1960-luvun elokuvat yhdistävät kameralla kuvattua – joko löydettyä tai elokuvaa varten kuvattua – aineistoa filmin materiaaliseen työstämiseen. Tunnetuimpiin kuuluvat Kaksi kanaa ja Hyppy. Edellinen yhdistää jätemateriaalia, kuvia näyttelijä Ritva Vepsän vartalosta ja Ruutsalosta itsestään, kiihkeää filmin työstämistä ja Otto Donnerin oudon äänikollaasin. Jälkimmäistä jäsentävät toisteiset mutta hiljakseen etenevät kuvat näyttelijä Kalle Juurelasta, joka tutkii huopatossuja ja päätyy hyppimään ne jalassaan. Lähes samanlaisina toistuvat mutta vähitellen toisistaan kehkeytyvät kuvat saavat tehokkaaksi taustakseen Erkki Kurenniemen ja Otto Donnerin hyökkäävän monotonisen elektronisen äänitaustan.

Food ottaa materiaaliseksi lähtökohdakseen ruoan, joka rinnastuu jätemateriaaliin, Is This the World of Teddy puolestaan tutut uutisfilmit, jotka näytetään uudessa muodossa, kollaasina ja käsiteltyinä. +Plus -Minus kertoo viidessä minuutissa naisen ja miehen yhteisestä taipaleesta siluettikuvin, jälleen kerran apuna filmin materiaalinen työstäminen. Mukana on Ruutsalon asteikolla epätavallisen selvä pasifistinen viesti.

1960-luvun alussa Ruutsalo kiinnostui kirjainkuvista, kirjainten visuaalisesta potentiaalista. ABC 123 kiinnittyy tähän poikkitaiteelliseen suuntaukseen, jossa kuvataiteilijat ja runoilijat hahmottelivat tapoja piirtää kirjaimilla, tutkia merkitysten, muotojen ja rytmin suhteita. Ihmisen merkit laventaa kirjainten tutkimusta erilaisiin muihin merkkijärjestelmiin kuten heraldiikkaan, sarjakuviin, liikennemerkkeihin ja tatuointeihin. Ruutsalon yhteistyökumppanina ja tekstin kirjoittajana on kirjailija Väinö Kirstinä, joka oli niin ikään kiinnostunut visuaalisista kuvarunoista.

Kinescope on lopulta Ruutsalon elokuvallinen testamentti useassa mielessä. Ensinnäkin se on Ruutsalon viimeinen elokuva. Toiseksi se koostuu paitsi satunnaisesta löydetystä aineistosta myös Ruutsalon omista vanhoista kokeiluista. Ja kolmanneksi se vie filmimateriaalin työstämisen loogiseen päätepisteeseen: filmiä ei enää vain maalattu ja raaputettu, vaan sitä ruhjottiin, rypistettiin ja sen päälle tallattiin.

Esittelyteksti Kimmo Laine


Eino Ruutsalon animaatioita ja kokeellisia lyhytelokuvia. Näytöksen kesto yhteensä n. 75 min. Esitysformaatti: 35 mm, paitsi Ihmisen merkit DCP.

Kaksi kanaa. 1963, 3 min.

Kineettisiä kuvia. 1962, 4 min.

ABC 123. 1967, 5 min.

Is This the World of Teddy. 1969, 9 min.

Food. 1968. 5 min.

Hyppy. 1968, 4 min.

+Plus -Minus. 1967, 6 min.

Romutaiteilija. 1965, 9 min.

Ihmisen merkit. 1966, 15 min.

Kinescope. 1991, 11 min.

Ruutsalon ohjaamia mainoksia.