VAPPUHUMUA – 80 VUOTTA KOKEELLISTA ELOKUVAA SUOMESSA 12.4. klo 14 – Mika Taanilan kuratoima näytös, vieraana Taanila ja Saara Ekström

Suomalainen elokuva oli sitkeästi kiinni kirjallisuuden ja teatteri-ilmaisun realistisessa perinteessä aina 1960-luvulle saakka. Onko mikään kuitenkaan muuttunut laajassa kuvassa? Yhä edelleen elokuvilta odotetaan pääosin vahvaa tarinallisuutta (fiktiot sekä dokumentit) tai pariksi lauseeksi tiivistettävää yksiselitteistä sanomaa (dokumentit). Tilausta olisi yhä enemmän katsojan omaan tulkintakykyyn luottaville elokuvateoksille. Kokeellisen elokuvan erikoisnäytös juhlistaa lähestyvää vappua hermostuneen odotuksen ja ruumiillisen ilottelun merkeissä. Turvasanat: kaaos, mokailu ja itsensä likoon laittaminen.

Optiset trikit rymysivät suomalaiseen elokuvaan viinan varjolla, kuinkas muuten. Ama Jokisen humalaisen euforian ja krapulaisen häpeän herkkä impressio Vappuhumua (1938) on varhaisimpia repeytymiä kotimaisen elokuvan naturalismista. Vääristymät ja muut optiset manipulaatiot hapuilivat pimeässä umpitunnelissa (sic) kohti ei-esittävän kamerataiteen mahdollisuuksia, mutta elokuva jäi aikansa yksinäiseksi kuriositeetiksi.

Felix Forsman ja kumppanit puolestaan paaluttivat vahingossa materialistisen elokuvan absurdin merkkiteoksen Huono filmi vuonna 1950 opastaessaan katsojalle isällisen alentuvasti metodeja ”kultaiseen keskitiehen” ja ”oikeanlaiseen elokuvaan”. Asenteellinen kertoja demonstroi pakinatyyliin joukon teknisiä virheitä, joita harrastajaelokuvaaja voi tehdä, ja lopulta itse elokuva heitetään roskapönttöön.

Elina Kataisen Filmihullu-lehden ytimekkäät mainoselokuvat sisältävät käytännössä pelkkiä Forsmanin metsästämiä ”sotkuja ja elokuvavirheitä”. Taideteollisen korkeakoulun Kamerataiteen laitoksen kollektiivinen oppilastyö The Whole Truth and Nothing But The Truth on hämmästyttäviin sfääreihin nouseva sarjallisen muotokokeilun hiottu timantti, joka kestää lukuisia uusintakatseluita. Myös työnimellään ”Arento” tunnettu elokuva on suomalaisen strukturalistisen elokuvan monumentaalinen kantateos ja lippulaiva yhä edelleen.

Rosa Liksomin La Tour Eiffel on hienovarainen genre-parodia, osuvan castingin ja herkullisten yksityiskohtien tour de force. Anneli Nygrenin Pyykki-teosta voi tarkastella metakriittisenä kommenttina kotimaiseen keittiörealismin ja jaarittelevan dialogin perintöön. Hervoton teos pohjautuu Yoko Onon klassiseen performanssiteokseen ”esittele pyykkikorisi sisältö”.

Kölnissä taidekoulussa opiskellut Mervi Deylitz-Kyösalmi on vähälle huomiolle jääneitä suomalaisen videotaiteen pioneereja, jonka hypnoottinen Trip menee katsojan ihon alle Helen Merrillin kuumottavien laulujen siivittäminä. Päähenkilön identiteetti on häilyvä, koska hän on koko ajan liian lähellä kameraa! Myös Mox Mäkelän ja Hinni Huttusen teosten tulokulma on ruumiinkulttuuri ja täydellisen kauneusihanteen karnevalisointi.

Näytös päättyy Saara Ekströmin arvoitukselliseen Amplifieriin. Pääosaa esittää remontin vuoksi hiljentynyt Helsingin Olympiastadion, kansakunnan funktionalistinen spektaakkelien näyttämö.

Esittelyteksti Mika Taanila

Ama Jokinen: Vappuhumua (1938, 7 min)
Felix Forsman: Huono filmi (1950, 8 min)
Timo Aarniala, Pirjo Honkasalo, Anki Lindqvist, Timo Linnasalo, Inger Nylund, Erkki Seiro: The Whole Truth and Nothing But The Truth (1968, 3 min)
Elina Katainen: Filmihullu-mainoksia (1969, 4 x 15 sek)
Mervi Deylitz-Kytösalmi: Trip (1982, 11 min)
Rosa Liksom: La Tour Eiffel (1991, 4 min)
Anneli Nygren: Pyykki-teos (1992, 4 min)
Mox Mäkelä: Heavy Metal (1994, 3 min)
Hinni Huttunen: Sleeveless / Fearless (2015, 3 min)
Saara Ekström: Amplifier (2017, 17 min)