Näytös pe 8.4. klo 16.00. Vieraina Veli-Matti Saikkonen ja Raimo Hertzell.

Vuoden viimeinen kesä jatkaa Veli-Matti Saikkosen pitkää yhteistyötä suomalaisten – usein myös ruotsinkielisten – nykykirjailijoiden kanssa. Tällä kerralla vuorossa oli runoilija, psykiatri ja poliitikko Claes Andersson, jonka aiemmista elokuvakytkennöistä tunnetuin oli Anssi Mänttärin ohjaama alkoholistikuvaus Pyhä perhe (1976, taustalla Anderssonin näytelmä). Åke Lindmanin kanssa Andersson oli 1960- ja 1970-lukujen taitteessa tehnyt lisäksi useita televisioelokuvia.

Vuoden viimeisen kesän kirjallinen tausta on hieman mutkikas. Alkutekstinä on varsinaisesti Anderssonin romaani En mänska börjar likna sin själ / Ihminen, sielunsa kaltainen (1983), kun taas elokuvan arvoituksellinen nimi tulee kokoelmaan Tillkortakommanden (1981) sisältyneestä runosta ”Vuoden viimeinen kesä”, joka puolestaan antoi nimen Anderssonin runojen suomennosvalikoimalle (1985). Runon kans-sa elokuvalla ei ole paljoa suoranaista yhteyttä – paitsi että esimerkiksi säe ”kaupungissa klinikalla nuori poika puhkoo neulalla käsiään ja saa lopultakin selville: minä elän!” voisi hyvinkin kuvastaa elokuvan tuntoja. Joka tapauksessa Anderssonin runous punoutuu myös merkittäväksi osaksi elokuvan maailmaa: elokuvan avainkohtauksissa luetaan useaan otteeseen Anderssonin runokokoelmaa.

Romaanisovituksenakin Vuoden viimeinen kesä ottaa paljon vapauksia. Anderssonin romaanin keskushenkilö on keski-ikäinen psykiatri Krister, jonka elämä kriisiytyy kaikilla tasoilla, sekä perheen, työn että yhteiskunnallisen olemisen osalta. Televisiosovitus taas kääntää perheasetelman toisin päin ja nostaa polttopisteeseen Merja Larivaaran esittämän Kristiinan, jonka elämä sotkeutuu aviomiehen, lasten, rakastajan, työn, tutkimuksen ja maailmantuskan vyyhdeksi.

Vuoden viimeinen kesä poikkeaa sävyltään melko tavalla Saikkosen varhaisemmista televisioelokuvista. Nyt mukana on yliviritetyn melodraaman ja jopa uhkaavan kauhun sävyjä, jotka yhdistyvät ajankohtaisiin poliittisiin tapahtumiin. Anderssonin romaanille yhteiskunnallisen taustan antoi yhtäältä kansainvälinen ydinvarustelukierre ja siitä noussut 1980-luvun rauhanliike ja toisaalta politiikan väkivaltainen jatke, Baader–Meinhof-liike.

Nyt painopiste on muualla, Afrikan kuivuudessa ja nälänhädässä ja kansainvälisessä kehitysaputyössä. Päähenkilön maailma on tätä kautta jakautunut äärimmäisen kahtia: toisessa päässä on ulospäin suuntautunut ihmisten auttaminen – Kristiina hakeutuu tyylitellysti toteutetuissa jaksoissa avustustyöhön pakolaisleirille – ja toisessa päässä yhä enemmän sisäänpäin kääntynyt ja ahdistava perhe- ja työelämä sekä huipentumana takkuillen etenevä väitöskirjatyö, joka käsittelee sisäänpäin lämpiävyyden huipentumana narsismia.

 

Kimmo Laine

 


Vuoden viimeinen kesä

1998. Tuotanto: Yleisradio / TV 1 / Draama. Ohjaus: Veli-Matti Saikkonen. Käsikirjoitus: Claes Andersson, Marjatta Lohikoski, Veli-Matti Saikkonen. Kuvaus: Raimo Hartzell. Kuvasuunnittelu ja kameraoperointi: Mika Hartzell. Äänisuunnittelu: Heikki Häkkinen. Äänitys: Antti Kukkavuori, Tomi Dahlman, Sami Auru, Kimmo Kaltio. Leikkaus: Lena Hemming. Lavastus: Anu Maja. Musiikki: Gabriel Fauré, Erroll Garner. Näyttelijät: Merja Larivaara (Kristiina Kivi-Bergh), Esko Salminen (Verner Heinola), Pertti Sveholm (Krister Bergh), Oskari Katajisto (Ulf Ström), Gunvor Sandkvist (Cay Bergh), Vanessa Daniel (Patricia Bergh), Rasmus Ilvessalo (Niko Bergh), Pirkko Hämäläinen (Laila Järvenpää), Seela Sella (Söllbritt Ström), Pirkko Uski (Paula), Eira Soriola (Hoitaja). Tv-ensi-ilta: 28.12.1998 YLE TV 1 (Kotikatsomo). Kesto: 75 min. Esitysformaatti: DCP.