La 5.4. klo 22.00

 

Pekka Lehdon tuotannossa on ainakin kaksi läpikulkevaa juonnetta. Ensimmäinen on kiinnostus rikosaiheisiin, rikoksen psykologisten ja yhteiskunnallisten taustojen läpivalaisuun, syyllisyyden ja syyttömyyden punnitsemiseen sekä syyttömänä syytetyn tematiikkaan. Tämä rikoksen ja oikeudenkäytön teema läpäisee sinänsä hyvin erilaisia elokuvia Game Overista (2005; poikajoukko murhaa liikemiehen) ja V.O.I.T.K.A.:sta (2004; virolaisveljekset pakenevat kutsuntoja ja elävät pikkurikoksilla) elokuviin Epäilyksen varjossa (2009; Alpo Rusia epäillään Stasin vakoojaksi) ja Hätäpuhelu (2014; liikemiehen murha aloittaa pitkän ja raastavan oikeudenkäyntien ketjun).

kaivo_1_color
Kaivo. Kuva © KAVI.

Toinen kantava teema on todellisuuden ja fiktion rajojen jatkuva testaaminen. Joissain elokuvissa todellisuudesta nouseva aihe saa fiktiivisen käsittelyn (Da Capo, 1985, Game Over), toisissa taas dokumentaarinen aihe lähtee odottamattomalla tavalla lentoon (Jussi Parviaisen vimmainen monologi avioerodokumentissa Yksinteoin, 1990 tai karnevalistiset fantasiat taiteilijadokumenteissa The Real McCoy, 1999 ja Tango Kabaree, 2001).

Kaivossa nämä teemat yhdistyvät tyylipuhtaasti. Lähtökohta on 1980-luvulla tapahtunut todellinen murhenäytelmä, jossa äiti hukutti kolme lastaan kaivoon. Tätä tosirikosta Lehto lähti kehittelemään eteenpäin kahden kirjailijan, Marja-Leena Mikkolan ja Outi Nyytäjän kanssa. Tuloksena oli suuri joukko käsikirjoitusversioita, joiden tyylilaji muuttui matkan varrella. Ensimmäinen versio oli libreton muodossa, eli elokuvasta suunniteltiin eräänlaista oopperaa. Kenties mielleyhtymänä olisi voinut olla myös antiikin teatteri kuoroineen – olihan lapsensa surmaavan äidin tarinalla yhteytensä antiikin Medeia-myyttiin, kuten moni kriitikko huomautti. Laulunäytelmän idea jäi kuitenkin matkan varrella sivuun ja korvautui vähemmän tyylitellyllä ja realistisemmalla otteella, vaikkakin lopullisessa elokuvassa nähtiin yhä sekä tragedian että melodraaman sävyjä.

Tuloksena oli visuaalisesti kaunis ja psykologisesti herkkävireinen psykologinen tutkielma, jonka synkkää lähtökohtaa tasapainottaa anteeksiannon mahdollisuus, joka kasvaa samalla kun takauma valottaa aste asteelta tapahtumien taustoja. Antiikin sijaan Kaivo kiinnittyykin ehkä enemmän Minna Canthin ja lapsensa surmanneen Anna-Liisan perinteeseen. Merja Larivaara ja Liisamaija Laaksonen palkittiin ansaitusti Jusseilla keskeisistä naisrooleista, ja Esa Vuorinen yhtä ansaitusti kuvauksesta.

KIMMO LAINE

 

HUOM! Vieraana PEKKA LEHTO.

Kaivo (Brunnen) 1992. Tuotanto: Kinofinlandia Oy. Ohjaus: Pekka Lehto. Käsikirjoitus: Outi Nyytäjä, Marja-Leena Mikkola. Kuvaus: Esa Vuorinen. Äänitys: Johan Hake, Oskari Viskari. Miksaus: Tuomo Kattilakoski. Leikkaus: Arturas Pozdniakovas. Lavastus: Anu Maja. Puvustus: Marjatta Nissinen. Naamiointi: Raili Hulkkonen. Musiikki: Anssi Tikanmäki. Näyttelijät: Merja Larivaara (Anna-Maija Laakso), Auvo Vihro (Matti Laakso), Liisamaija Laaksonen (Taimi), Martti Suosalo (Arvi Parikka), Katariina Kaitue (Merja), Otto Hakala (Marko Laakso), Ossi Hakala (Mika Tapani Laakso), Henriikka Salo (asianajaja), Dick Idman (rikospoliisi), Leif Lindgren (nuori laulaja), Ludowica Eklund (vanginvartija), Cris af Enehielm (huoltoaseman tyttö), Erkki Mantere (juontaja), Petri Aalto (kilpailija), Arno Virtanen (kilpailija), Seppo Kiuru (poliisi), Sauli Uhre (taksikuski), Hector Mazzaglia (ulkomaalainen mies), Veikko Honkanen (poliisin ääni kuulusteluissa). Ensi-ilta: 2.10.1992 Helsinki (Maxim 2, Kino 3), Turku (Julia 4). Pituus/kesto: 2945 m / 110 min.