”Suomalaisen elokuvan kävelevä tietosanakirja.”

Tämä kliseinen ilmaus on tullut varsin tutuksi puhuttaessa elokuvaneuvos Kari Uusitalosta. Klisee tai ei, totta se ainakin on.

Viipurin Naistensairaalassa 14.7.1933 syntynyt Kari Uusitalo voi juhlia 80. ikävuottaan ensi heinäkuussa, mutta ikä ei tunnu himmentäneen hänen muistiaan eikä kirjoitusintoaan. Tietokone on ahkerassa käytössä, ja tekstiä syntyy lähes päivittäin.

Kun turkulaisten elokuvatutkijoiden ja -kerholaisten ajatuksissa virisi käynnistää festivaali, jossa esitettäisiin suomalaisia elokuvia kaikilta itsenäisyyden ensimmäisiltä vuosikymmeniltä, käännyttiin luonnollisesti myös Suomen elokuva-arkiston puoleen. Siellä Ari Honka-Hallila, festivaalitoimikunnan ensimmäinen puheenjohtaja ja festivaalijohtaja sai myönteisen vastaanoton mm. arkiston silloiselta johtajalta Kaarle Steweniltä. Myös Kari Uusitalo kannatti ajatusta – eihän vanhoja kotimaisia elokuvia juurikaan enää nähty teattereiden valkokankailla.

Ensimmäistä Suomalaisen elokuvan festivaalia vietettiin vuonna 1992. Siitä saakka Kari Uusitalo on ollut kaikkina vuosina mukana, eikä vähiten järjestäjien luotettavana tietopankkina. Tänä vuonna festivaalilla nähdään myös hänen oma sarjansa.

Uusitalon kotimaista elokuvaa käsitelleiden tietokirjojen pelkkä luettelointi ei mahtuisi näihin puitteisiin. Niitä on kertynyt puolisen sataa. Lisäksi hän on kirjoittanut Väinö Mäkelän, T. J. Särkän, Erkki Karun, Risto Orkon, Aarne Tarkaksen sekä Siiri ja Kaarlo Angerkosken elämäkerrat.

Tutkijan työnsä rinnalla hän on tehnyt myös lyhytelokuvia (mm. Mika Waltarista ja Urho Kekkosesta) sekä dokumenttifilmejä, joista festivaalilla nähdään Mannerheim Suomen Marsalkka (1968). Uran varrelle mahtuu myös elokuvien ja tv-sarjojen käsikirjoituksia.

Oi, aika vanha kultainen

Mistä rakkaus elokuvaan alkoi?

–Asuimme evakkona Alavudella Etelä-Pohjanmaalla vuosina 1939–46. Elämäni ensimmäisen elokuvan näin Alavuden Kino Kydössä vuonna 1942. Elokuva oli Orvo Saarikiven ohjaama Oi, aika vanha, kultainen. Se oli rakkautta elokuvaan ensi katsomalta. Aluksi olin kaikkiruokainen, mutta 1960-luvun alusta aloin keskittyä pelkästään kotimaiseen elokuvaan. Siihen oli varmasti yhtenä syynä se, että opiskeluaikana sain työskennellä T. J. Särkän sähköpoikana Suomen Filmiteollisuudessa.

Kari Uusitalo kirjoitti ylioppilaaksi Porin lyseosta vuonna 1953. Historianopettajansa kehotuksesta hän hakeutui Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen tiedekuntaan, mahdollisena tulevaisuuden ammattina toimittajan työ. Suomi-Filmin lyhytkuvaosastolla hän työskentelikin toimittajana vuosina 1957–1960. Tuossa välissä hän valmistui valtiotieteiden maisteriksi ja avioitui.

Uusitalo jatkoi Suomi-Filmissä osastopäällikkönä vuoteen 1970. Sen jälkeen hänet palkattiin Suomen elokuvasäätiön ensimmäiseksi toimihenkilöksi, aluksi asiamieheksi ja pääsihteeriksi. Sittemmin hän keskittyi vetämään Suomen kansallisfilmografia -projektia. Suomen elokuvasäätiön palkkalistoilla Uusitalo oli vuoteen 1998, jolloin siirtyi eläkkeelle.

Kari Uusitalon uran kruununa voikin pitää Suomen kansallisfilmografiaa. Hän työskenteli sarjan kahdeksan ensimmäisen osan päätoimittajana vuosina 1986–1999. Päätoimittajana jatkoi sittemmin Sakari Toiviainen. Filmografiasta on julkaistu kaikkiaan 12 paksua nidettä, jotka sisältävät vuoteen 2001 saakka kaikki siihen asti valmistuneet kotimaiset pitkät elokuvat. Sarjan teksti-ja tietomäärä on mykistävä. Nykyisin sarja jatkuu netissä.

–Kansallisfilmografian teossa apunani oli hyvä, tehtävän sisäistänyt tiimi, Kari Uusitalo kehuu työtovereitaan ottamatta kunniaa pelkästään omiin nimiinsä.

Hyvinkäälle uskollinen elokuvaneuvos

Kari ja Anita Uusitalo ovat asuneet Hyvinkäällä vuodesta 1962, samassa rivitalon pätkässä. Heillä on kolme lasta ja kahdeksan lastenlasta.

–Kotona on tällä hetkellä 683 pitkää kotimaista elokuvaa dvd-versiona sekä lisäksi runsas määrä vhs-versioita. Niiden kautta on mukava muistella myös niitä lukemattomia elokuvaan tavalla tai toisella liittyneitä henkilöitä, jotka elämän aikana olen henkilökohtaisesti tavannut ja jututtanut.

Kaksi heistä on jäänyt erityisesti Uusitalon mieleen, mykkäkauden kuvaaja Frans Ekebom ja maisteri T. J. Särkkä.

–Kävin tapaamassa Särkkää hänen kotonaan Marjaniemessä vähän ennen tämän kuolemaa (helmikuussa 1975). Särkältä oli vuonna 1973 amputoitu vasen jalka ja hän oli hyvin heikossa kunnossa, kuten oli hänen uskollinen schäferinsä Zitokin.

–Sille, joka muisti Särkän hänen suuruutensa päivistä, näky oli melkoinen järkytys.

Kari Uusitalo sanoo seuraavansa edelleen tiiviisti uutta kotimaista elokuvaa. Uustuotannossa alastomuus, huumeet ja väkivalta ovat lisääntyneet.

–Kyllä joukossa on hyviäkin elokuvia, mutta osa jättää vain vähän positiivisia muistikuvia, Uusitalo toteaa.

Tasavallan presidentti myönsi vuonna 1990 Kari Uusitalolle elokuvaneuvoksen arvonimen. Se oli järjestyksessä Suomen viides. Maamme ensimmäinen elokuvaneuvos oli juuri T. J. Särkkä.

RAILI SUOMINEN