"Olen ollut uuvuksiin asti naimisissa elokuvieni ihmiskohtaloiden kanssa, jotka monet ovat liipanneet läheltä omaa elämääni", useita ajolähtöjä elämässään läpikäynyt Mikko Niskanen sanoi viimeiseksi jääneessä tapaamisessamme, syntymäpäivähaastattelussa tammikuussa 1989. Tuolloin hän katsoi kuitenkin innostuneesti tulevaan. Finnkinon tuolloinen toimitusjohtaja Jukka Mäkelä oli heittänyt Mikolle ärsykkeen, ajatuksen tehdä elokuva presidentti Urho Kekkosesta.

Mikon kohdalla kohtalo oli kuitenkin päättänyt toisin. Kesällä 1989 todettu syöpä sai lopullisen niskalenkin Niskasesta 25.11.1990. Elokuvauralle ehti kertyä mittaa neljännesvuosisata. Tuona aikana hän teki 14 pitkää elokuvaa sekä useita tv-elokuvia ja dokumentteja.

Mikko Niskasen (1929–1990) matka keskisuomalaisesta pienviljelijäperheestä elokuvaohjaajaksi ja professoriksi oli pitkä ja kuoppainen. Lapsuuskodissa hän oppi ymmärryksen ja myötätunnon elämän paineissa kamppailevia ihmisiä kohtaan. Kahdeksan surmanluotia, Niskasen pääteos, on tämän koulun diplomityö.

Ison Roobertinkadun äveriäässä kattohuoneistossaan ohjaaja kertoi paatosta äänessään, miten isä oli läimäyttänyt poikaansa vasten naamaa, kun tämä oli sanonut haluavansa näyttelijäksi. Niin Mikko otti ja lähti kotoa, 13-vuotiaana. Hän pääsi teatterikouluun vuonna 1947 ja näytteli valmistumisensa jälkeen mm. Jyväskylän teatterissa. Unescon stipendillä hän opiskeli Moskovassa elokuvaa vuosina 1958–60.

Jo esikoiselokuva Pojat todisti, etteivät Moskovan opinnot olleet turhia. Paavo Rintalan romaanin pohjalta filmattu esikoisfilmi paljasti, että Niskasella oli erinomainen kyky löytää elokuviinsa ilmeikkäitä ja tuoreita elokuvakasvoja. 60-luvun kulttifilmi Käpy selän alla merkitsi murroskohtaa kotimaisessa elokuvassa. Sen myötä Niskanen käänsi selkänsä vanhalle, tunkkaiseksi jähmettyneelle elokuvailmaisulle, vei kameran ja nuoret näyttelijänsä ulos luontoon ja antoi uusien tuulien puhaltaa.

Niskanen oli tavallista parempi henkilöohjaaja, missä näkyi varmasti hänen oma näyttelijän taustansa. Näyttelijänä Mikko itse muistetaan ennen muuta Kahdeksan surmanluodin Pasin roolista, jonka hän teki kouraisevan mieliinpainuvasti. Kahdeksan surmanluotia on eräissä asiantuntijaäänestyksissä valittu parhaaksi kotimaiseksi elokuvaksi kautta aikojen. Se jää suomalaisen elokuvan historiaan yhtenä sen vaikuttavimmista merkkiteoksista, joka jo yksinään riittäisi yhden ihmisen elämäntyöksi. Aivan erityisesti Niskasta imarteli, että Urho Kekkonen katsoi koko viisituntisen teoksen alusta loppuun ilman väliaikaa. Sen jälkeen kriitikoiden ja pahan("paskan")puhujien rusikoinnit menettivät merkityksensä.

Jos Kahdeksan surmanluotia julistettiinkin heti yksimielisesti mestariteokseksi, monet muut työt, mm. Asfalttilampaat ja Pulakapina, olivat monille pettymyksiä. Oma aika ei ymmärtänyt niitä. Arvostelut, erimielisyydet elokuvasäätiön ja sen "kerhoneuvojien" kanssa, Käpylinnan elokuvakeskushankkeen ja Kuhmoisten tuotantoyksikön romuttuminen sekä pettymykset läheisissä ihmissuhteissa masensivat Niskasen vuosiksi.

"Vaikeinta ei ole ollut itse työ, vaan sen ovat tehneet vaikeaksi ne nilviäiset, jotka ovat vieneet siitä tekemisen ilon", Niskanen totesi. Hän oli toistuvasti myös sitä mieltä, etteivät kriitikot ymmärtäneet häntä. Hän jankutti siitä joka käänteessä.

Vuonna 1982 Niskanen nousi taas kehiin. Syntyi Ajolähtö, arvostelumenestys, joka hetkeksi nosti hänet ylös masennuksen syövereistä ja kannusti eteenpäin. Päätalo-filmatisoinnit Elämän vonkamies ja Nuoruuteni savotat asettivat Mikon jälleen sen kansanosan sydämeen, johon hän omien sanojensa mukaan oli aina halunnut pesänsä mieluiten rakentaakin. Hän puhui usein velvollisuuden lunastamisesta sitä yhteiskuntaluokkaa kohtaan, josta hän oli imenyt voimansa. Siis syrjäseudun vähäväkisten.

Kriitikkojen nuiva suhtautuminen niihin suututti kuitenkin jälleen Niskasta. "Monet ovat jopa sanoneet, että ne ovat tärkeitä elokuvia", hän lausui pateettiseen tyyliin allekirjoittaneellekin, joka ei jaksanut silloin täysin innostua niistä – nyt myönnän, ettei suomalaisen maaseudun ihmisen työstä ja arjesta ole useinkaan tehty rehellisiä tosielokuvia. Mikko teki.

Ihmisenä Niskanen oli impulsiivinen ja räiskähtelevä, valojen ja varjojen mies, jonka yksityiselämässä ja uralla vuorottelivat kuninkaan ja kulkukoiran roolit. Hän oli kuin kerrostalo, jossa hissi kulki yleensä vain pohjakerroksen ja huipun väliä. Omaakin kokemusta minulla oli Niskasen räjähtelevien saatanoiden kohteeksi joutumisesta. Mutta osasi hän näyttää myös toisen puolen itsestään: sympaattisen, avuliaan, filosofoivan minänsä.

Sellaisia ovat hänen elokuvansakin.

Raili Suominen
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva TS:n kulttuuritoimittaja

 
Mikko Niskasen elokuvat

1988 Nuoruuteni savotat
1986 Elämän vonkamies
1983 Mona ja palavan rakkauden aika
1982 Ajolähtö
1978 Syksyllä kaikki on toisin
1977 Pulakapina
1974 Kianto – omat koirat purivat (tv)
1973 Pajatso (tv)
1972 Kahdeksan surmanluotia (tv)
1971 Laulu tulipunaisesta kukasta
1969 Elävä ruumis (tv)
1968 Asfalttilampaat
1967 Elokuva jalostavasta rakkaudesta (tv)
1967 Lapualaismorsian
1966 Käpy selän alla
1963 Hopeaa rajan takaa
1963 Sissit
1962 Pojat