Matti Ijäs

Helmikuun 25. päivänä 60 vuotta täyttänyt helsinkiläissyntyinen Matti Ijäs on ollut näyttävästi esillä helmi-maaliskuun aikana Teema-kanavalla ennen kaikkea varhaisten tv-elokuviensa kautta. Juha Lehtolan dokumentti ohjaajan syntymäpäivän edellä valotti hieman myös julkisuudelta paljolti piilossa pysytelleen ohjaajan henkilökuvaa. Siinä Ijäs tunnusti tulleensa vanhemmiten yhä enemmän erakoksi ja viihtyvänsä yksinäisyydessä varsinkin saaristomökkinsä rauhassa. Tätä taustaa vasten voi ymmärtää, että Matti Ijäksen elokuvat, niin televisiolle tehdyt kuin hänen viisi pitkää teatterielokuvaansakin, ovat tutumpia kuin tekijä itse.

Matti Ijäs työskenteli 1970-luvulla toimittajana kuten oli haaveillutkin, mutta omien sanojensa mukaan ”jotenkin lipsahti” elokuvien pariin. Kuten niin monen muunkin kohdalla, sattuma näytteli isoa roolia myös Matti Ijäksen tulevalle uralle. Yhteistyö Mikko Niskasen kanssa elokuvassa Ajolähtö (1982), jossa Ijäs toimi muun muassa toisena käsikirjoittajana, oli alkusysäys Ijäksen ensimmäisen oman kokoillan elokuvan tekemiseen. Vuonna 1983 valmistunut Koomikko on ”iloinen elokuva surullisesta maailmasta, joka on kadottanut naurun”, kuten ohjaaja itse on luonnehtinut esikoiselokuvaansa. Vaikka Koomikko jääkin Ijäksen uralla marginaaliin eräänlaiseksi kokeiluksi, ovat siinä jo iduillaan hänen myöhemmissä töissään tutuksi tulleet elementit, ennen muuta huumorin säikeet.

Matti Ijäksen käsiala on ehkä kaikkein tunnistettavin – Aki Kaurismäen ohella – kotimaisessa elokuvassa. Tätä selkeän omintakeista käsialaa on oikeastaan melko vaikea yksiselitteisesti määritellä, sillä Ijäksen töihin liittyvä absurdius, anarkismi, tragikoomisuus sekä runollinen groteskius ja usein marginaalissa elävien henkilöiden mustalla huumorilla maustettu ”epätodellisuus” ovat vain osa totuutta. Hänen elokuvissaan on varsin vähän juonta, ja sekin syntyy henkilöiden kautta ”jos on syntyäkseen”. Ijäs on erinomaisen taitava löytämään arjen tapahtumista huumoria. Esimerkiksi ”kaikessa pönäkkyydessä on jotain koomista, oli sitten kyse häistä tai hautajaisista”, Ijäs sanoo. Hänen mukaansa hyvä roolihenkilö on myös ristiriitainen. ”Pimeää pelkäävä sopii mainiosti yövahdiksi”. Niinpä katsoja on usein varuillaan uskaltaisiko päästää naurun ilmoille, koska nuoli osuu monesti niin tarkasti omaankin napaan. Etenkin eri-ikäisten miesten, lapsuudesta vanhainkodin vaariin, kuvaajana Matti Ijäs on mestari.

Kaikille Matti Ijäksen elokuville on yhteistä tarkka ja vivahteikas näyttelijätyö sekä rehevä dialogi. Hän käyttääkin usein samoja näyttelijöitä, parhaana esimerkkinä Sulevi Peltola, joka on ollut yli kymmenessä Ijäksen filmissä. Tutuista turkulaisnäyttelijöistä Ijäksen elokuvissa ovat esiintyneet esimerkiksi Esko Pesonen, Risto Salmi ja Olavi Levula.

Ijäksen elokuvissa on samanlaista mustaa, vinoa huumoria kuin esimerkiksi Jirí Menzelin ja Milos Formanin 1960-luvun töissä. Selvimmin hän on kulkenut kuitenkin italialaisen Federico Fellinin hengessä. Muistojen nostalgisessa palapelissä on fiktion joukossa aina jotain ohjaajan omakohtaisesti kokemaa, vaikka hän sanookin, ettei ole tietoisesti varastanut omasta elämästään. Se voi heijastua tiedostamattomastikin henkilöhahmoihin, mutta yhtä hyvin tulla näkyville kameran esille loihtimassa miljöössä tai tapahtumien absurdeissa käänteissä.

Alkuvuodesta Matti Ijäs on filmannut Petri Tammisen romaaniin pohjautuvaa elokuvaa Enon opetukset, joka nähdään televisiossa ensi syksynä. Pro Finlandialla sekä parilla Jussilla ja Venlalla palkittu Ijäs on toiminut myös teatterikoulun opettajana viitoittaen tuleville näyttelijöille elokuvassa näyttelemisen taitoja yhdessä professori Vesa Vierikon kanssa. ”Oppiipa samalla tuntemaan tulevat uudet näyttelijät”.

Suomalaisen elokuvan festivaalilla esitetään muun muassa Matti Ijäksen kulttiklassikko Katsastus (1988) sekä vuonna 2002 valmistunut kokoillan elokuva Haaveiden kehä. Ne ovat samalla ohjaajan luottonäyttelijän, Sulevi Peltolan, bravuureita.

Raili Suominen


Matti Ijäksen ohjaamat pitkät teatterielokuvat

2002 Haaveiden kehä
1999 Sokkotanssi
1992 Pilkkuja ja pikkuhousuja
1990 Räpsy & Dolly eli Pariisi odottaa
1983 Koomikko

Matti Ijäksen ohjaamia tv-elokuvia

2007 Katve
2006 Kolme suudelmaa
2006 Puolueet: Perintölakana
2005 Tarpeettomia ihmisiä
2003 Tuulikaappimaa
2001 Aita
1998 Pala valkoista marmoria     
1997 Lahja
1995 Syrjähyppyjä
1994 Pieniä valheita
1993 Johanneksen leipäpuu
1993 Jonakin päivänä
1988 Katsastus
1988 Kolme yötä
1987 Siriuksen vieraat   
1985 Kastematojen aika
1985 Painija
1984 Viimeinen keikka
1983 Minä, siili ja trumpetti
1981 Kehvelit
1981 Näyteikkuna
1979 Muni maailmani, muni
1979 Hauenleukaluu

Seppo Huunonen

Seppo Huunonen on suomalainen elokuvaohjaaja, -tuottaja ja -käsikirjoittaja, sekä kuvanveistäjä. Ja on Huunonen näytellytkin parissa elokuvassa.

Vuonna 1939 Viipurissa syntyneen Seppo Huunosen ura elokuvaohjaajana on ollut vain kolmen pitkän näytelmäelokuvan mittainen. Siitä huolimatta häntä voidaan kutsua merkittäväksi kotimaiseksi elokuvaohjaajaksi, jopa suunnannäyttäjäksi.

Seppo Huunosen esikoiselokuva Lampaansyöjät (1972) oli Veikko Huovisen samannimiseen romaaniin perustuva veijaritarina. Leo Lastumäen ja Heikki Kinnusen tähdittämästä elokuvasta tuli vuosikymmenensä jymymenestys, joka toi Huunoselle Jussi-palkinnon tuottajana.

Lampaansyöjien jälkeen Huunonen lähti elokuvallaan Karvat (1974) tyystin eri suuntaan, ainakin ulkoisesti. Karvat perustuu Lionel Whiten samaan alkuperäisteokseen kuin Jean-Luc Godardin Hullu Pierrot (1965). Huunosen versiossa Jean-Paul Belmondon korvasi Tampereen työväenteatterin näyttelijä, Turussa myöhemmin kaupunginteatterin taiteellisena johtajana vaikuttanut Mikko Majanlahti. Ulkoasultaan Karvat on hämmentävä, liki surrealistisia juonenkäänteitä sisältävä elokuva kuorrutettuna raa’alla väkivallalla ja paljaalla pinnalla. Elokuvaa ei ole koskaan esitetty televisiossa, mutta se on kerännyt vankan kulttimaineen ja sen Ritva Oksasen esittämän tunnusmusiikin säkeet ”Karvat väristen me liikutaan ja kohta hirressä kiikutaan” ovat jääneet elämään.

Huunosen kolmas elokuva Piilopirtti (1978) on Lampaansyöjien kaltainen komedia. Elokuvana se tuo hyvin esiin Huunosen töissä näkyvän jatkumon: kaikissa käsitellään vieraantumista, elämän haltuunottoa ja toisen tien mahdollisuutta. Huunonen on käsikirjoittanut kaikki elokuvansa – Karvat yksin, Lampaansyöjät yhdessä Pekka Hakalan kanssa ja Piilopirtin käsikirjoituskumppaneinaan Vesa Nuotio ja Pertti Reponen.

Huunonen toimii tätä nykyä Kalevalaisen Kulttuurin Liitossa, joka pyrkii edistämään suomalaisen mytologian tutkimusta, Kalevalan monitaiteellista ilmaisua ja kalevalaisen perinnön käyttöä.

Matti Salakka

Ismo Kallio

Ismo Kallio on koko kansan tuntema, rakastama ja arvostama elokuva-, teatteri- ja televisionäyttelijä. Joulukuussa 1935 Turussa syntyneen Kallion ura alkoi Turun lapsiteatterissa, josta hänet napattiin näyttelijäksi Turun kaupunginteatteriin. Ensimmäiset elokuvaroolit ajoittuvat 1950-luvun puoliväliin.

Turusta ura jatkui Helsinkiin, ensin kansanteatteriin, sitten kaupunginteatteriin ja sieltä Kansallisteatteriin, jossa Kallio työskennellyt siitä lähtien, välillä tosin tehden vierailuja Turkuun, Tampereelle ja Ryhmäteatteriin. Muun työnsä ohella hän ehti olla pitkään myös opettajana Teatterikorkeakoulussa, ja hänen improvisaatiotunneistaan on kiitollinen moni nykynäyttelijä.

Kallion vauhti ei ole hiipunut eläkkeellä. Reilusti yli 30 pitkää näytelmäelokuvaa käsittävän uran viimeisin työ, Aleksi Salmenperän ohjaama Paha perhe, sai ensi-iltansa tämän vuoden tammikuussa. Kallio on myös hiljattain tehnyt parikin isoa ääniroolia amerikkalaisten hittianimaatioiden suomen kielelle dubatuissa versioissa. Teatterin lavalla häntä on nähty kaiken aikaa, parina merkkisuorituksena mainittakoon vaikkapa Kansallisteatterin sovitus Reko Lundánin näytelmästä Ihmisiä hyvinvointivaltiossa tai saman teatterin Kari Hotakaisen ja Juha Lehtolan Kuka kukin on. Myös televisiotöitä on yhä tuotannossa ja tulossa.

Vaikka suuri yleisö muistaa Ismo Kallion ennen muuta ”vara-Manuna”, komedianäyttelijänä ja huumorimusiikin esittäjänä (”Arabi-Ahab…”), on Kallio äärimmäisen monipuolinen ja ennakkoluuloton näyttelijä, joka on lähtenyt mukaan kokeileviin ja rajoja rikkoviin esityksiin. Kallion karisma ja läsnäolo on yhtäältä korostanut monia hyviä töitä, toisaalta pelastanut keskinkertaisia. Näyttävänä ja luotettavuutta uhkuvana miehenä hän on Suomen Sean Connery, joka pahan henkilön roolissakin on sympaattinen.

Solja Kievarin toimittamien Ismo Kallion muistelmien nimi Kaikkea alaan kuuluvaa ilmaisee hyvin Kallion elämänasennetta ja työmoraalia: kaikki tehdään mikä alaan kuuluu. Työtä on rakastettava, yleisöä kunnioitettava ja pilkettä pitää silmässä olla.

Matti Salakka


Ismo Kallion pitkät teatterielokuvat

2010 Paha perhe
2009 Up – kohti korkeuksia (suomenkielisenä äänenä)
2008 Blackout
2008 Kung Fu Panda (suomenkielisenä äänenä)
2008 Sauna
2004 Pelikaanimies
1998 Johtaja Uuno Turhapuro pisnismies
1996 Isältä pojalle
1992 Uuno Turhapuro Suomen Tasavallan Herra Presidentti
1992 Vääpeli Körmy ja etelän hetelmät
1990 Kiljusen herrasväen uudet seikkailut
1986 Akallinen mies
1985 Born American (Jäätävä polte)
1984 Niskavuori
1984 Uuno Turhapuro armeijan leivissä
1978 Runoilija ja muusa
1976 Luottamus
1973 Pohjantähti
1970 Akseli ja Elina
1969 Punatukka
1966 Johan nyt on markkinat!
1964 Juokse kuin varas
1963 Turkasen tenava!
1962 "Ei se mitään!" sanoi Eemeli
1962 Hän varasti elämän
1962 Tie pimeään
1962 Yö vai päivä
1960 Iloinen Linnanmäki
1960 Kankkulan kaivolla
1959 Kolmas laukaus
1957 Musta rakkaus
1957 Nummisuutarit
1954 Olemme kaikki syyllisiä