Suomalaisen elokuvan festivaalin järjestää Varsinais-Suomen elokuvakeskus yhteistyössä Suomen elokuva-arkiston ja Yleisradion TV-arkiston kanssa.

Esitykset ent. Domino (Humalistonkatu 7) ja lipunhinnat: Liput 3,50, Kollikallion skidit 2,-, Jäniksen vuosi ilmaisnäytös, festivaalikortti 15,-. Lastenelokuvan osuus käsittää vanhaa ja uutta kotimaista elokuvaa ja järjestetään 29.3. - 2.4. elokuvateatteri Dianassa (Humalistonkatu 3) ja Dominossa. Muut näytökset Dominossa (Humalistonkatu 7).

Festivaalitoimisto: Varsinais-Suomen elokuvakeskus, Uudenmaankatu 1, 20500 Turku, puh. (02) 251 1998, s-posti Tämä sähköpostiosoite on suojattu roskapostia vastaan, aseta javascripttuki päälle nähdäksesi osoitteen.

Painokelpoisia kuvia
Ohjelma
Esittelyt

Tervetuloa 13. Suomalaisen elokuvan festivaalille!

Vuoden 2004 festivaali tarjoaa mahdollisuuden nähdä valkokankaalla suomalaisen elokuvatuotannon klassikoita ja erikoisuuksia 1930-luvulta 1970-luvulle. Festivaalimme logossa taituroivan tukkilaisen lajitovereita tapaamme heti torstaina 1.4. Valentin Vaalan ohjauksessa Koskenlaskijan morsian (1937). Siinä esiintyvät Ansa Ikosen ja Tauno Palon näemme myös seuraavassa, tänä vuonna 80 vuotta täyttävän Matti Kassilan parikymmentä vuotta myöhemmin ohjaamasssa komediassa Isän vanha ja uusi (1955). Viime vuonna alkanut Teuvo Tulion töiden esittely jatkuu hurjalla melodraamalla Levoton veri (1946), jossa Regina Linnanheimo eläytyy rooliinsa uskomattomalla intensiteetillä. Keskeisesti festivaalillamme on esillä eräs merkittävimmistä studiokauden jälkeisistä ohjaajistamme, Risto Jarva. Hänen tuotannostaan esitämme muutaman lyhytelokuvan ja peräti kuusi pitkää elokuvaa. Ensimmäinen vieraamme Peter von Bagh seurasi Jarvan työtä läheltä ja hän kertoo meille siitä perjantaina 2.4.

Festivaaliohjelmistossa on mukana iloinen kulttuuriälykkökuvaus Onnenpeli (1965), vakava pienyrittäjäkuvaus Yhden miehen sota (1974), vuoteen 2012 sijoittuva scifi-tarina Ruusujen aika (1969) sekä koko Jarvan viimeinen komediatrilogia. Sen lämminhenkisissä tarinoissa pääosaa esittävä Antti Litja saapuu vieraaksemme lauantain 3.4. ja sunnuntain 4.4. esityksiin Loma (1976), Jäniksen vuosi (1977) sekä Mies joka ei osannut sanoa ei (1975). Viimeksi mainittuun esitykseen tulee vierailemaan myös Kirsti Wallasvaara, joka on mukana lisäksi Virke Lehtisen ja Aito Mäkisen Vain neljä kertaa (1968) näytöksessä. Siellä tapaamme myös toisen elokuvan ohjaajista, Aito Mäkisen.

Lauantaina on festivaalillamme lastenelokuvavuoden kunniaksi luvassa lyhytelokuvan Kollikallion skidit ensiesitys. Pääosia esittävät lapset sekä elokuvan tekijät Marja ja Antti Pietikäinen. vierailevat näytöksessä. Samoin lauantaina jatkamme viime vuonna alkanutta Turku-aiheisten lyhytelokuvien esityssarjaa, kiitos Pentti Mallisen, joka niitä on onkinut esille Suomen elokuva-arkiston kokoelmista. Näiden lisäksi esitämme harvinaisuutena Fenno-filmin tuotannon Suviyön salaisuus (1945) sekä sunnuntaiaamun komediana Valentin Vaalan ohjauksen Viikon tyttö (1946). Ohjelmistossa on vanhaan tapaan mausteena lyhytelokuvia ja trailereita.

Suomalaisen elokuvan festivaalin järjestää Varsinais-Suomen elokuvakeskus yhteistyössä Suomen elokuva-arkiston ja Yleisradion TV-arkiston kanssa. Kiitämme lämpimästi kaikkia yhteistyökumppaneitamme ja tukijoitamme! Turun kaupungin 775-vuotisjuhlallisuuksiin osallistumme tarjoamalla yleisölle vapaan pääsyn festivaalin päättävään Jäniksen vuosi -elokuvaan.

Nautinnollisia elokuvahetkiä!

Anu Juva

Vieraat

Peter von Bagh
Antti Litja
Aito Mäkinen
Kirsti Wallasvaara
Juha-Veli Äkräs

HUOM! Sekä vieraiden että elokuvien nimet ovat linkkejä esittelyihin.

2004 ohjelma

Torstai 1.4.

17.00 KOSKENLASKIJAN MORSIAN
Ohjaus: Valentin Vaala (1937). Pääosissa: Jalmari Rinne, Ansa Ikonen, Eino Jurkka, Tauno Palo, Kaarlo Kytö. 86 min.
Koski ja tunteet kuohuvat voimallisesti Tornionjokilaaksossa 1800-luvun lopulla.

18.45 ISÄN VANHA JA UUSI
Ohjaus: Matti Kassila (1955). Pääosissa: Tauno Palo, Ansa Ikonen, Hillevi Lagerstam. 94 min.
Tauno jättänyt Ansan jonkun hepsankeikan takia?? Kyllä, mutta siitä sukeutuu säkenöivä komedia! "Matti Kassila 80 vuotta -juhlaelokuva"

20.45 LEVOTON VERI
Ohjaus: Teuvo Tulio (1946). Pääosissa: Regina Linnanheimo, Eino Katajavuori, Toini Vartiainen. 91 min.
Regina Linnanheimon silmät ovat keskeisessä roolissa tässä hehkuvia tunteita intohimosta hulluuteen luotaavassa melodraamassa.

Perjantai 2.4.

16.30 PETER VON BAGH KERTOO RISTO JARVASTA JA TÄMÄN ELOKUVISTA (Domino)

18.00 ONNENPELI
Ohjaus: Risto Jarva (1965). Pääosissa: Jaakkko Pakkasvirta, Anneli Sauli, Eija Pokkinen, Kaisa Korhonen. 95 min.
Ilakoiva elokuva nuoresta kulttuuriälymystöstä törmäilemässä aikansa Helsingissä.

20.00 RUUSUJEN AIKA
Ohjaus: Risto Jarva (1969). Pääosissa: Arto Tuominen, Ritva Vepsä, Tarja Markus, Kalle Holmberg. 108 min.
Suomalaista scifiä vuoteen 2012 sijoittuvassa yhteiskuntatietoisessa tarinassa.

Lauantai 3.4.

10.00 SUVIYÖN SALAISUUS
Ohjaus: Eino Kari (1945). Pääosissa: Aija Vilanto, Erkki Uotila, Kyllikki Väre. 91 min.
Menneisyyden salat paljastuvat romanttisessa maalaisdraamassa.

12.00 VAARALLISTA VAPAUTTA
Ohjaus: Veikko Itkonen (1962). Pääosissa: Ville-Veikko Salminen, Maija Karhi, Antti Litja, Pirkko Peltonen, Toivo Lehkonen.
Tositapahtumiin perustuva monihaarainen tarina virolaisesta pakolaisesta ja henkilöistä, joita hänen kohtalonsa sivuaa.

14.00 MAAILMANENSI-ILTA: KOLLIKALLION SKIDIT
Vieraina kaikki tekijät.
Ohjaus ja musiikki: Antti Pietikäinen. Käsikirjoitus: Marja ja Antti Pietikäinen (2004). Pääosissa: Emmiina Malka (11v.), Rudi Al-Khalil (8v.), Ahmet Caglar, Antti Soini (11v.), Janina Karhu (8v.), Hanna Nygren. 42 min.
Rokkaava koko perheen elokuva Turun Halisista. Videonäytös. Liput 2€

15.30 LOMA
Vieraana Antti Litja
Ohjaus: Risto Jarva (1976). Pääosissa: Antti Litja, Tuula Nyman, Eija Pokkinen, Jukka Sipilä. 113 min.
Pankkivirkailija on matkalla Innsbruckiin, mutta päätyykin rahattomana Rhodokselle. Nautittavaa ja naurattavaa suomalaisen lomailukulttuurin kuvausta.

18.00 TURKU-AIHEISTEN LYHYTELOKUVIEN ESITYS
Ohjelmassa mm.: Yliopistonkatu 27 Turku Asunto Oy Atrium (Lahyn 1926).
Puutaloja puretaan ja Atrium rakennetaan. / Temppeli Auran rannalla (Suomi-Filmi 1938). Hannu Lemisen ja Felix Forsmanin taide-elokuva tuomiokirkosta. / Arkipäivää Auran suulla (Suomi-Filmi 1959). Maisemia, sittemmin purettuja rakennuksia, elinkeinoelämää jne. väreissä. / Sirkus tulee kaupunkiin (Allotria 1961). Videonäytös.

19.30 YHDEN MIEHEN SOTA
Ohjaus: Risto Jarva (1974). Pääosissa: Eero Rinne, Tuula Nyman, Tauno Hautaniemi. 108 min.
Pienurakoitsijan kamppailua arjessa myötätunnolla ja kunnioituksella kuvattuna.

Sunnuntai 4.4.

11.00 VIIKON TYTTÖ
Ohjaus: Valentin Vaala (1946). Pääosissa: Lea Joutseno, Tauno Palo, Rauha Rentola, Tapio Nurkka. 88 min.
Viihdyttävä kuvaus kalasäilyketehtaalta kauneuskilpailun kautta viikkolehden kanteen päätyvästä sanavalmiista nuoresta naisesta.

13.00 MIES JOKA EI OSANNUT SANOA EI Vieraina Kirsti Wallasvaara ja Antti Litja
Ohjaus: Risto Jarva (1975). Pääosissa: Antti Litja, Kirsti Wallasvaara, Vivi-Ann Sjögren, Sina Kujansuu. 103 min.
Vilpitön pastori saapuu avioliittoneuvojaksi uhattuna olevaan puutalokaupunginosaan. Asiakaskunta on värikästä ja huumori lämmintä.

15.30 VAIN NELJÄ KERTAA
Vieraina Kirsti Wallasvaara ja Aito Mäkinen
Ohjaus: Aito Mäkinen - Virke Lehtinen (1968). Pääosissa: Esko Salminen, Liisamaija Laaksonen, Kirsti Wallasvaara. 86 min.
Tyylikkäästi toteutettu kuvaus naissuhteissaan horjuvasta miehestä.

17.30 JÄNIKSEN VUOSI
Vieraina?
Ohjaus: Risto Jarva (1977). Pääosissa: Antti Litja, jänis. 129 min.
Mainostoimittaja hyppää oravanpyörästä jänis sylissään. Lämmin, hauska ja haikea oodi vapaudelle. TURKU
775 VUOTTA -juhlanäytös. Vapaa pääsy!

Lastenelokuvan osuus käsittää vanhaa ja uutta kotimaista elokuvaa ja järjestetään 29.3. - 2.4. elokuvateatteri Dianassa (Humalistonkatu 3). Muut näytökset Dominossa (Humalistonkatu 7). Liput 3,50, Kollikallion skidit 2,-, Jäniksen vuosi ilmaisnäytös, festivaalikortti 15,-.

Esittelyt

KOSKENLASKIJAN MORSIAN

(Forsfararens brud) 1937. Tuotanto: Suomi-Filmi Oy. Ohjaus: Valentin Vaala. Käsikirjoitus: Tauno Tattari, Jukka Ahuva. Alkuperäisteos: Väinö Katajan romaani Koskenlaskijan morsian (1914). Kuvaus: Theodor Luts; koskenlaskukohtaukset Albert Rudling, Lennart Brännlund, Uno Pihlström, Valentin Vaala. Äänitys: Pertti Kuusela. Leikkaus: Valentin Vaala. Lavastus: Ossi Elstelä. Musiikki: Harry Bergström. Pääosissa: Jalmari Rinne (Nuottaniemen isäntä Iisakki), Ansa Ikonen (Nuottaniemen Hanna), Eino Jurkka (Paloniemen isäntä Heikki), Tauno Palo (Paloniemen Juhani), Anton Soini (Koskenalustan isäntä), Kaarlo Kytö (Koskenalustan Antti), Ossi Elstelä (saarnamies Kero-Pieti), Eino Heino (Nuottaniemen Niilo), Axel Slangus (pomo Svensson). Ensi-ilta 28.3.1937 Helsinki (Kino-Palatsi), Turku (Kino-palatsi). Kesto 83 min.

Koskenlaskijan morsian oli 27-vuotiaan Valentin Vaalan kymmenes elokuva. Hänen ensimmäinen säilynyt ohjauksensa on viime vuonna festivaalillakin esitetty mykkä Mustalaishurmaaja (1929), jonka hän teki yhteistyössä Teuvo Tulion kanssa. Sen jälkeen Vaala saavutti suosiota sujuvien komedioiden ohjaajana esitellen mm. suomalaisen elokuvan kaikkien aikojen lemmenparin Ansa Ikosen ja Tauno Palon elokuvissa Kaikki rakastavat (1935) ja Vaimoke (1936). Koskenlaskijan morsian on Vaalan ensimmäinen vakava draama näiden menestyksekkäiden komedioiden jälkeen. Se perustuu Väinö Katajan samannimiseen romaaniin, joka oli filmattu jo aiemmin Erkki Karun ohjaamana vuonna 1923. Romaanin viidenteen painokseen (1927) otettiin kuvitus tästä ensimmäisestä elokuvaversiosta.

Elokuvan tarina sijoittuu ajallisesti1800-luvun loppupuolelle ja perustuu tositapahtumiin Tornionjoen Matkakoskessa. Rahavaikeuksissa oleva Paloniemen isäntä haluaa päästä ahdingostaan naittamalla poikansa Juhanin ison talon perijättärelle, Nuottaniemen Hannalle. Hän on kuitenkin hieman aiemmin hukuttanut tämän veljen piittaamattomuudellaan, tai kuten Hannan isä arvelee, tahallaan. Hanna yrittää saada sovinnon aikaan vanhojen isäntien kesken. Hänen sydämensä sykkii kuitenkin Koskenalustan Antille eikä Juhanille.

Koskenlaskijan morsian esittelee 1800-luvun kyläyhteisön toimia sen uskonnollisen pohjavireen pulpahtaessa näkyväksi tuon tuostakin. Loppua kohden kerronta saa vauhtia ja tapahtumat käyvät yhä dramaattisemmiksi. Näyttävät ja jännittävät koskenlaskukohtaukset on kuvattu Iitin Mankalassa. Kaiken kaikkiaankin elokuvan upeat luontokuvat ovat nautittavaa katseltavaa.

Suomalaisen elokuvan alkutaipaleella tukeuduttiin usein teatterinomaiseen ilmaisuun ja teatterin keinoihin. Valentin Vaala on töissään lähtenyt nimenomaan elokuvalle ominaisesta ilmaisusta yhdistellen taitavasti sen eri osatekijöitä keskenään. Tässä kyseisessä elokuvassa replikointi vaikuttaa joissakin kohdissa hieman teatraaliselta, mutta esimerkiksi kuvaus, leikkaus jonka teki Vaala itse, ääni ja musiikki kietoutuvat usein yhteen kokonaisvaltaisella tavalla synnyttäen vaikuttavaa elokuvailmaisua.

Myös kritiikki kiitti jo tuoreeltaan Vaalan luomaa “todellista filmin taidetta, jonka tuntomerkit esiintyvät aitoina ja luotettavina.” Koskenlaskijan morsian antaa tilaisuuden tarkastella eräitä aikansa tunnetuimpia suomalaisia näyttelijöitä, kuten Jalmari Rinne, Eino Jurkka, Axel Slangus, Tauno Palo, Kaarlo Kytö ja Ossi Elstelä. Ansa Ikosen vaalea kauneus todella erottuu hentoisuudellaan tässä miehisen maailman kuvauksessa. Mutta Ikosen esittämä Nuottaniemen Hannapa lopulta laskee kosken taitavimmin...

Anu Juva

ISÄN VANHA JA UUSI

Isän vanha ja uusi (Pappas gamla och nya). Tuotanto: Oy Suomen Filmiteollisuus. Tuotannonjohto: T. J. Särkkä. Ohjaus: Matti Kassila. Käsikirjoitus: Serp. Alkuperäisteos: Serpin näytelmä, 1953. Kuvaus: Osmo Harkimo. Äänitys: Taisto Lindegren. Leikkaus: Elmer Lahti. Lavastus: Aarre Koivisto. Musiikki: Toivo Kärki. Keskeiset näyttelijät: Ansa Ikonen (Armi Pekanpää), Tauno Palo (arkkitehti Mauri Pekanpää), Hillevi Lagerstam (Elisabet Pekanpää, ”Babs”), Eino Kaipainen (kansanedustaja, maanviljelysneuvos Pekka Juhankoski), Elina Pohjanpää (Kaarina Pekanpää, ”Kaisa”), Veli Palonen (Matti Pekanpää), Marjatta Kallio (Pirkko), Atte Hovimaa (Blasco Cervantes Eduardo Alphonso da Gama, Chilen lähetystösihteeri), Alice Lyly (Tekla), Akseli Vuorisola (tanssinopettaja Lorenzo), Vieno Kekkonen (Tuula), Pentti Irjala (mies juhlissa). Ensi-ilta Helsingissä: 24.6.1955 (Tuulensuu), Turussa 25.6.1955 (Bio-Bio). Pituus/kesto: 2580 m/ 94 min.

Matti Kassila on monipuolisen uransa aikana osoittanut taitonsa erilaisten tyylilajien taiturina. Sujuvien jännityselokuvien ja melodraamojen ohella hän on ohjannut sarjan komedioita, joiden parhaimmistoon kuuluu Hilman päivien ja Pastori Jussilaisen ohella myös vuonna 1955 valmistunut Isän vanha ja uusi. Elokuvan pohjana oli Seere Salmisen, nimimerkki Serpin, huvinäytelmä, joka oli kaksi vuotta aiemmin kantaesitetty Helsingin Kaupunginteatterissa ja osoittautunut erinomaiseksi yleisömenestykseksi. Arkkitehti Mauri Pekanpään ja hänen entisen puolisonsa Armin rooleissa olivat sanailleet Rauni Luoma ja Arvi Lehesmaa. Valkokankaalle siirryttäessä pääpari sai tehdä tilaa suomalaisen elokuvan ylivoimaiselle lemmenparille, Tauno Palolle ja Ansa Ikoselle.

Tarinaltaan Isän vanha ja uusi muistuttaa 1930-luvun lopun ja 1940-luvun alun Hollywood-komedioita. Mieleen tulevat sellaiset screwball-klassikot kuin Howard Hawksin Meidän vastaeronneitten kesken (His Girl Friday, 1940), Garson Kaninin Lempivaimoni (My Favorite Wife, 1940) tai Leo McCareyn Rouvani sulhanen (The Awful Truth, 1937). Pääosassa on eronnut pariskunta, joka solmii jo tahollaan uusia suhteita, mutta lopulta yhteisymmärrys kuitenkin palautuu. Uudelleenavioitumiskomedian lajia edusti sodanjälkeisessä Suomessa myös Valentin Vaalan Yhteinen vaimomme (1956), jossa kuolleeksi luultu mies palaa vuosien jälkeen sodasta ja huomaa vaimonsa menneen uusiin naimisiin.

Isän vanha ja uusi ei kuitenkaan sysää puolisoiden eriytyneitä polkuja sodan niskoille. Etualalla on moderni yhteiskunta, jossa Mauri ja Armi ovat ajautuneet eri reiteille, avioeron tielle. Elokuvan alussa Mauri on jo naimisissa Babsin (Hilleri Lagerstam) kanssa, mutta hän ei silti tunnu kestävän entisen vaimonsa (mahdollisia) uusia suhteita. Kun Babs ihastuu chileläiseen diplomaattiin Blasco da Gamaan, Mauri katsoo tilaisuutensa tulleen.

Isän vanha ja uusi on ennen kaikkea ”Ansa ja Tauno” -elokuva, ja sitä mainostettiinkin 20-vuotisen yhteisuran juhlaelokuvana. Palo ja Ikonen olivat esiintyneet yhdessä ensimmäisen kerran vuonna 1935 Vaala-filmissä Kaikki rakastavat. Tähtikuva vaikuttaakin uudelleenavioitumiskomediaan voimakkaasti: Ansa ja Tauno kuuluvat yhteen – kuin luonnostaan.

Hannu Salmi

LEVOTON VERI

Levoton veri (Oroligt blod). Tuotanto: Teuvo Tulio. Ohjaus: Teuvo Tulio. Käsikirjoitus: Filmimies. Kuvaus: Pentti Lintonen. Äänitys: Yrjö Saari. Leikkaus: Teuvo Tulio. Lavastus: Kosti Aaltonen. Musiikki: Tauno Tuomisto. Keskeiset näyttelijät: Regina Linnanheimo (Sylvi Sora, o.s. Kahra), Eino Katajavuori (lääkäri Valter Sora), Toini Vartiainen (Outi Kahra), Elli Ylimaa (Sylvin ja Outin täti), Emma Väänänen (äiti vastaanotolla), Matti Nylund (Matti Sora 5-vuotiaana), H. Steenroos (Liisa, Sorien palvelija), Nora Mäkinen (ilotyttö), Lida Salin (baariemäntä), Laina Laine (Sorien taloudenhoitaja), Lauri Korpela (silmälääkäri Brauner). Ensi-ilta Helsingissä: 26.4.1946 (Rex, Tuulensuu), Turussa 10.5.1946 (Bio-Bio, Kinola). Pituus/kesto: 2500 m/ 91 min.

Teuvo Tulio (oik. Theodor Tugai, 1912–2000) kuului suomalaisen elokuvan suuriin persoonallisuuksiin. Vaikka Tulion ohjaajanura alkoi jo vuonna 1936 elokuvalla Taistelu Heikkilän talosta, merkittäväksi luomiskaudeksi osoittautui toisen maailmansodan jälkeinen aika, jonka perua ovat sellaiset intohimodraamat kuin Sellaisena kuin sinä minut halusit (1944), Intohimon vallassa (1947) ja Hornankoski (1949). Erityisen merkittävä oli kevät 1946, jolloin valmistuivat kuukauden välein ensi-iltaan elokuvat Rakkauden risti ja Levoton veri. Molemmat elokuvat olivat Regina Linnanheimon näytöstä. Tulio itse kertoikin myöhemmin: ”Levoton veri kirjoitettiin nimenomaan Regina Linnanheimoa varten, koska tietäen hänen lahjakkuutensa ja laajan skaalansa halusin että hän saa tilaisuuden näyttää muille mihin kykenee.” Tulos oli vakuuttava, sillä Linnanheimo sai Jussi-patsaan molemmista kevään rooleistaan.

Levoton veri on psykologisen kauhuelokuvan piirteitä tapaileva kertomus kahdesta sisaruksesta, Sylvistä ja Outista, jotka rakastavat samaa miestä, tohtori Valter Soraa. Sylvi viettelee Valterin, ja pari avioituu. Mutta, kuten elokuvan mainoslause totesi, ”hetken huuma vaimensi omantunnon äänen, mutta sen varjo seurasi heitä läpi elämän”. Melodraaman hengen mukaisesti Sylvin ja Valterin liitto jää epäonniseksi: lapsensa menettänyt, sokeutunut Sylvi muuttuu epäluuloiseksi ja mustasukkaiseksi ja päätyy lopulta tuhoon. Nimimerkki Filmimiehen, Nisse Hirnin, kirjoittama käsikirjoitus muistuttaa yllättävän paljon 1910-luvun melodraamojen käänteitä: tarina tuo mieleen esimerkiksi Konrad Tallrothin elokuvan Kun onni pettää (1913), jossa sokeutuminen ja lapsen menetys punoutuvat yhteen.

Levottoman veren hyytävä tunnelma huipentuu aivan filmin viime metreillä, kun Sylvi ajaa mielipuolisesti autollaan ja päättää päivänsä. Regina Linnanheimon roolisuorituksen ohella huomio kiinnittyy paitsi Tauno Marttisen – salanimellä Tauno Tuomisto – säveltämään musiikkiin myös Tulion palavan huumeiseen ohjaukseen.

Hannu Salmi

ONNENPELI

(Lyckospelet). Tuotanto: Elokuvaosakeyhtiö Filminor. Tuotannonjohto: Risto Jarva. Ohjaus: Risto Jarva. Käsikirjoitus: B. Kivi (Risto Jarva, Jaakko Pakkasvirta, Antti Peippo, Matti Rinne, Tuula Saarikoski, Juhani Savolainen). Kuvaus: Antti Peippo. Äänitys: Jaakko Pakkasvirta. Leikkaus: Risto Jarva. Keskeiset näyttelijät: Jaakko Pakkasvirta (Jussi), Anneli Sauli (Leena), Eija Pokkinen (Telle), Kaisa Korhonen (Eeva, Heikki Hämäläinen (Ansu), Markku Annila (Arska); Reino Kukkasjärvi (Leenan isä). Ensi-ilta Helsingissä: 1.10.1965 (Adams, Tuulensuu), Turussa 3.12.1965 (Kino Turku). Pituus/kesto: 2600 m/ 95 min.

Onnenpeli oli ensimmäinen Risto Jarvan itsenäisesti ohjaama pitkä elokuva – Yö vai päivä (1962) oli syntynyt yhteisohjauksena Jaakko Pakkasvirran, X-Paroni (1964) yhdessä Pakkasvirran ja Spede Pasasen kanssa. Filminor-yhtiölle tyypillinen kollektiivinen tekemisentapa jatkuin kuitenkin vielä, kuten Jarvan myöhemmissäkin elokuvissa: esimerkiksi käsikirjoitusta työsti nimimerkin B. Kivi suojissa kirjava joukko ihmisiä. Usein on sanottu, että Onnenpelin pääosassa on kaupunki, ei kaupunki yleisessä merkityksessä vaan nimenomaan ja varta vasten Helsinki. Väite ei ole liioiteltu (vaikkeivät Jarva ja kumppanit olisikaan suorastaan ”keksineet” suomalaista kaupunkielokuvaa): etenkin jälkikäteen katsottuna Antti Peipon elävästi ja vaihtelevasti taltioitu, ratkaisevaa murrosvaihetta elävä Helsinki nousee yhtä kiinnostavaksi kuin ilmavasti mutta melko kevyesti luonnehditut henkilöt.

Kaupungin kuvaaminen ei sinänsä ole syntynyt pelkkänä sivutuotteena, siitä ilosta että on vihdoin päästy oikeille kaduille kuvaamaan, vaan se on kauttaaltaan motivoitu tarinan kautta: yksi henkilöistä, Jussi, on toimittaja, joka työskentelee Helsingin kaupunkisuunnittelua koskevan artikkelin kimpussa, toinen, Arska, on arkkitehti, jonka kanssa Jussi kinaa rakentamisesta, ja kolmas, Telle, on valokuvamalli, jota kuvataan esimerkiksi Suomenlinnassa. Tätä kautta mukaan on saatu niin Kino-Palatsin rauniot, purettavat puutalot, lähiöt kuin kesäinen meri-Helsinki. Asumiseen ja kaupunkirakentamiseen liittyvät teemat toistuivat sittemmin läpi Jarvan tuotannon sekä lyhyissä dokumenteissa (Kaupungissa on tulevaisuus, 1967, Parempaan asumiseen , 1968) että pitkissä näytelmäelokuvissa (Mies joka ei osannut sanoa ei, 1975).

Onnenpeli on monella tavalla yksi kuusikymmenluvun ”uusiaaltomaisimmista” suomalaisista elokuvista. Mielikuva syntyy ennen muuta siitä tavasta, jolla se yhdistelee erilaisia ilmaisullisia ja kerronnallisia elementtejä. Mukana on runsaasti improvisoinnin tuntua (esimerkiksi pelleily Korkeasaaressa ja tanssikohtaukset) ja dokumentaarista ilmaisua (haastattelut Aleksanterinkadun liikennejärjestelyistä). Kaisa Korhosen esittämät Kaj Chydeniuksen laulut tuovat elokuvaan orastavaa brechtiläistä sävyä, puhumattakaan siitä, että Kari Rydmanin eri tyylilajeja yhdistävä musiikkitausta on kaukana edellisten vuosikymmenten ”klassisesta” elokuvamusiikkiperinteestä. Edelleen uusiaaltomaista mielikuvaa luo tyylikäs ajanmukaisuus, eli hakeutuminen siihen, mikä eurooppalaisissa uusissa aalloissa oli erityisen chic: henkilötarinan tasolla liikutaan irtonaisten ihmissuhteiden parissa, sitoutumisen, itsenäisyyden ja vieraantumisen kysymyksissä, ja henkilöt sinänsä edustavat ehkä jopa parodisuuteen asti muodikkaita ammatteja: toimittaja, lentoemäntä, valokuvamalli. Kevyen muodikkuuden vastapainona Onnenpelissä on näkyvillä kytevää yhteiskunnallisuutta, joka näkyy vielä (kuten myös esimerkiksi Mikko Niskasen 1960-luvun loppupuolen nuorisoelokuvissa) verrattain varovaisena henkilökohtaisena etsintänä mutta joka Jarvan myöhemmissä elokuvissa, Työmiehen päiväkirjasta alkaen, täsmentyi vähitellen kokonaisvaltaisemmaksi yhteiskunnalliseksi näkemykseksi.

Kimmo Laine

RUUSUJEN AIKA

(Rosornas tid). Tuotanto: Elokuvaosakeyhtiö Filminor. Tuotannonjohto: Risto Jarva. Ohjaus: Risto Jarva. Käsikirjoitus: Peter von Bagh, Risto Jarva, Jaakko Pakkasvirta. Kuvaus: Antti Peippo. Äänitys: Tuomo Kattilakoski. Leikkaus: Risto Jarva, Lasse Naukkarinen, Jukka Mannerkorpi. Lavastus: Lauri Anttila, Antti Peippo, Juhani Jauhiainen, Kullervo Kukkasjärvi, Matti Mansner. Keskeiset näyttelijät: Arto Tuominen (Raimo Lappalainen), Ritva Vepsä (Kisse Haavisto/Saara Turunen), Tarja Markus (Anu Huotari), Eero Keskitalo (Raimon työtoveri), Kalle Holmberg (Ronni), Eila Pehkonen (Historian instituutin johtaja), Paavo Jännes (Saaran miesystävä), Unto Salminen (Saaran aviomies). Ensi-ilta Helsingissä: 7.2.1969 (Elysée, Maxim, Tuulensuu), Turussa 7.2.1969 (Kinola). Pituus/kesto: 2950 m/108 min.

Ruusujen aika edustaa lajityypillistä harvinaisuutta: suomalaisena tieteiselokuvana sillä ei ole juuri edeltäjiä eikä kovin monta seuraajaakaan. Toisaalta täytyy muistaa, että tieteiselokuva oli 1960-luvulla, esimerkiksi Godardin Alphavillen (1965), Truffaut’n Fahrenheit 451:n (1966) ja Kubrickin Avaruusseikkailu 2001:n (1968), jälkeen varsin salonkikelpoinen laji, jonka keskeisenä päämääränä ei välttämättä pidettykään tulevaisuuden ennustamista ja kuvittamista, vaan nykyhetken peilaamista etäännytetystä näkökulmasta. Ruusujen ajan lähtökohta onkin juuri siinä: tapahtuma-aika on vuosi 2012, mutta keskeisenä teemana on tutkia 50 vuoden takaista menneisyyttä, eli 1960-luvun tapahtumia, yhden yksilötarinan, nuorena kuolleen valokuvamallin kautta. Historiallisen instituutin tutkija Raimo Tuominen, jonka tehtävänä on selvittää elokuvan muodossa Saara Turusen kohtaloa, eläytyy työhönsä niin, että onnistuu viemään tuhoon päärooliin löytämänsä Saaran ilmeisen kaksoisolennon Kisse Haaviston (teema naisen pakkomielteisestä henkiinherättämisestä kaksoisolennon avulla palautuu ilmeisen tietoisesti Hitchcockin Vertigoon, jonka tutkimiseen yksi käsikirjoittajista, Peter von Bagh, oli kuusikymmenluvun lopulla uppoutunut). Vähä vähältä, Raimon kyynisen pakkomielteen voimistuessa, myös kuva vuoden 2012 näennäisestä demokratiasta ja vapaamielisestä rationaalisuudesta alkaa horjua. Sitä kautta elokuva tietenkin herättää kysymyksen siitä, millaisiin suuntiin Euroopan hullun vuoden 1968 jälkeinen kehitys saattaa johtaa. Ruusujen ajan vastaus on tässä suhteessa melko lailla pessimistinen.

Nyt kun hiljakseen lähestytään Ruusujen ajan kuvittelemaa tulevaisuutta, vuotta 2012, voidaan nähdä, että elokuvan profetiat – vaikka ne eivät olisi sinänsä pääasia olleetkaan – tuntuvat joiltain osin yllättävänkin osuvilta. Miljöö, asut ja koneet näyttävät tietenkin silkalta kuusikymmenluvulta, eli tieteiselokuville (etenkin pienellä budjetilla tehdyille) tyypilliseen tapaan elokuva valottaa sikäli ennen kaikkea oman valmistusaikansa mielikuvitusta. Mutta monet ”historiallisessa katsauksessa” esitetyt ennustukset eivät ole kovinkaan kaukana siitä mitä tiedämme tapahtuneen: 1970-lukua seurannut pitkä, elokuvan mittaan kyseenalaistuva ”demokratian aika”, jolloin idän ja lännen suhteet lientyivät ja teknologiausko kasvoi entisestään, rinnastuu hyvinkin kylmän sodan jälkeiseen nykymaailmaan. Teollisuusmaiden ja kehitysmaiden epätasa-arvon lisääntyminen ja kolmannen maailman maita riivaavat nälänhädät ovat olleet totista totta. Sähköinen tiedonvälitys kaikkialla läsnä olevine monitoreineen oli tietysti kuusikymmenluvun tulevaisuusutopioissa ja –dystopioissa yleensäkin näkyvästi läsnä, mutta se ei vähennä Ruusujen ajan arvoa osuvana telekommunikaatiokuvauksena. Edelleen mielenkiintoisena yksityiskohtana voisi mainita sen varsin postmodernin tavan, jolla vuoden 2012 historiallisen instituutin seinille on ripustettu rinta rinnan Goyan ja Leonardo da Vincin maalauksia, mainoksia, valokuvia ja poptaidetta. Lisäksi Erkki Kurenniemen elektroniset äänikokeilut olivat tunnetusti niin radikaaleja, että jo alkutekstien ensimmäinen ääniefekti vie mukanaan erikoiselle aikamatkalle.

Kimmo Laine

SUVIYÖN SALAISUUS

(Sommarnattens hemlighet). Tuotanto: Oy Fenno﷓Filmi / Theodor Luts, Emil Viljanen. Ohjaus: Eino Kari. Käsikirjoitus: Antti Metsalo, Erkki Uotila, Kaarina Kaarna (Tuulikki Kallion jatkoromaani Karjamajan salaisuus Perjantai﷓lehdessä 1941:1 ﷓ 1941:25, romaanina 1943). Kuvaus: Esko Töyri, Auvo Mustonen. Leikkaus: Eino Kari. Lavastus: Eero Levä. Musiikki: Väinö Haapalainen. Äänitys: Holger Wernbom. Pääosissa: Aija Vilanto (Eriikka Saari), Erkki Uotila (pastori Tuomo Ahomaa), Kyllikki Väre (Ulla﷓Maija Eirtola), Eero Esko (ylioppilas Jouko Eirtola), Litja Ilmari (Alviina, Eirtolan leskiemäntä), Topo Leistelä (Eirtolan vaari), Joel Asikainen (Kalle, Eirtolan renki), Nina Lindell (puhelunvälittäjä Anni Salonen), Olli Salminen (Ala﷓Viuhkolan Jori), Rosi Reijula (Sanni, Eirtolan karjakko), Aarne Laine (Aale, Eirtolan renki), Urho Virta (Yrjö, Eirtolan nuori isäntä), Eija Hiltunen (Hilma, ompelijatar), Martti Niemi (kauppias), Emil Vinermo (torppari Aaretti Yrjänä). Ensi﷓ilta 21.1.1945 Helsingissä (Elysee, Metropol, Rex) ja Turussa (Kino﷓Palatsi). Kesto: 91 min.

Vuonna 1942 toimintansa aloittanut maan kolmas säännölliseen tuotantotoimintaan tähtäävä elokuvavalmistamo Oy Fenno﷓Filmi tuotti ensimmäiset elokuvansa virolaissyntyisen Theodor Lutsin johdolla. Toiminta sota﷓ajan poikkeusoloissa ja kahden mahtavan kilpailijan varjossa ei ollut kaikkein helpoimpia. Omistussuhteet yhtiössä vaihtelivat, ja lisää ongelmia syntyi, kun Theodor Luts syksyllä 1944 internointia peläten pakeni Pohjanlahden ylitse Ruotsiin.

Tähän saumakohtaan osuivat yhtiön kuudennen elokuvan Suviyön salaisuus tuotantovaiheet. Sen lähtökohdaksi oli otettu kioskikirjailija Tuulikki Kallion romaani Karjamajan salaisuus, joka alunperin oli ilmestynyt jatkokertomuksena oululaisessa viikkolukemisto Perjantaissa. Elokuvakäsikirjoituksen siitä muokkasivat kirjailija itse, nyt porvarillisella nimellään Kaarina Kaarna, miespääosan esittäjä Erkki Uotila sekä Antti Metsalon salanimeä käyttävä Theodor Lutsin puoliso Aksella Luts. Elokuvan ohjasi kuvaajana hyvin kokenut Eino Kari ﷓ ohjauskokeilu jäi hänen ainoakseen ﷓ ja kuvasi uraansa aloitteleva Esko Töyri yhdessä vähemmän tunnetuksi jääneen Auvo Mustosen kanssa. Elokuvan juonikuvion ytimenä on pitäjän uuden pastorin Tuomo Ahomaan ja Eirtolan talosta palveluspaikan saaneen, naapuripitäjän edesmenneen kanttorin Eriikka-tyttären vähitellen edistyvä rakkaustarina. Sisällöltään sen enempää kuin taiteellisilta ansioiltaan sitä ei voida pitää kovinkaan merkittävänä, ja tarinaan lieneekin käyty käsiksi lähinnä kirjailijattaren kahden aikaisemman romaanifilmatisoinnin Kaivopuiston kauniin Reginan sekä Katariinan ja Munkkiniemen kreivin saaman erinomaisen yleisömenestyksen houkuttelemana. Maalaisoloihin ja lähes nykyaikaan siirretty rakkauskertomus ei kuitenkaan saanut siipiensä alle edeltäjiensä kaltaista kantavuutta. Paula Talaskiven lahjomatonta aikalaisarviointia siteerataksemme Suviyön salaisuus jäi "vain heikosti kehittyneen kansalaisen toiveunta muistuttavaksi hempeänhenkiseksi tosikertomukseksi".

Turkulaisille elokuvalla on oma mielenkiintonsa sikäli, että sen naispääosassa nähdään turkulaissyntyinen ensikertalainen, ulkomuodoltaan kovasti suosittua saksalaista elokuvatähteä Kristina Söderbaumia jossakin määrin muistuttava Aija Vilanto. Koulutukseltaan hän oli kosmetologi ja nähtiin naispääosassa myös Fenno﷓Filmin seuraavassa melodraamassa Sinä olet kohtaloni. Vuonna 1945 Aija solmi avioliiton Turkuun kotiutuneen näyttelijän Esko Vettenrannan kanssa.

Elokuvan alkuteksteissä mainitaan kolme ensikertalaisnäyttelijää nimillä, joilla heitä ei myöhemmin ole tunnettu. Eero Esko sai elokuvatehtäviä myöhemmin nimellä Esko Saha, tämän elokuvan Aarne Laine nimellä Ari Laine, ja pienehkössä kauppiaan roolissa tässä elokuvassa nähty Martti Niemi kunnostautui myöhemmin Pekka Puupää ﷓elokuvissa nimellä Masa Niemi.

Kari Uusitalo

VAARALLISTA VAPAUTTA

(Farlig frihet). Tuotanto: Filmi﷓Kuva Oy / Veikko Itkonen. Ohjaus: Veikko Itkonen. Käsikirjoitus: Veikko Itkonen (Tuuli Reijosen romaani Kenen on syy? 1961). Kuvaus: Esko Nurminen. Leikkaus: Veikko Itkonen. Lavastus: Eija Itkonen. Musiikki: Strangers. Äänitys: Teuvo Hietanen, Tom Dahlberg. Pääosissa: Toivo Lehkonen (pakolainen), Pirkko Peltonen (Sinikka, sairaanhoitajatar), Ville﷓Veikko Salminen (Kari, Sinikan sulhanen), Maija Karhi (myyjätär Ruth Nieminen), Antti Litja (Pekka, Sinikan veli), Irma Seikkula (Anna, Erkin vaimo), Kullervo Kalske (Erkki, arkkitehti), Tarja Nurmi (Erkin sihteeri), Risto Aaltonen (Saarinen, Karin ystävä), Toivo Mäkelä (Rainer, lakimies), Eino Kaipainen (kalastaja Blomqvist), Leo Jokela (Väiski, mekaanikko), Pentti Irjala (komisario), Erkki Viljos (johtaja), Tauno Sarantola (pastori), Rakel Laakso (Ruthin vuokraemäntä), Kauko Helovirta (henkilökunnan päällikkö), Sylva Rossi (Wanda, Annan ystävätär), Ari Laine (tavaratalon myyjä), Riitta Elstelä (Britta Blomqvist), Hannes Veivo (Toivonen, sotasokea), Anja Päivärinta (Suoma Ruohonen, Väiskin morsian), Jaakko Maakorpi (nimismies), Annikki Linnoila (Annan tuttava), Keijo Komppa (oikeuden puheenjohtaja). Ensi﷓ilta Helsingissä (Rex, Tuulensuu) 16.11.1962, Turussa (Kinola) 30.11.1962.

Suurten yhtiöiden puristuksessa itsenäinen yrittäjä Veikko Itkonen tuotti vuosina 1945﷓62 kaikkiaan 16 pitkää näytelmäelokuvaa, kaksi kokoillan dokumenttityötä sekä lähes kaksi ja puolisataa lyhytelokuvaa. Tuottamistaan näytelmäelokuvista Itkonen ohjasi itse tasan puolet, niiden joukossa hänen viimeiseksi työkseen jääneen elokuvan Vaarallista vapautta 1962.

Vaarallista vapautta ﷓elokuvan lähtökohtana oli edellisenä vuonna ilmestynyt Tuuli Reijosen romaani Kenen on syy? Reijosen romaani perustui tositapahtumiin ja kertoi virolaisen pakolaisen, entisen kapteeni Herman Treialin kohtaloista 1940﷓luvun jälkipuoliskon Suomessa. Treial oli tullut rajaloikkarina Suomeen ja joutunut huonokuntoisuutensa takia suoraan sairaalaan, mistä hänet oli määrä toivuttuaan luovuttaa takaisin Neuvostoliittoon. Treialin suomalaisten ystävien yritys hänen toimittamisekseen sairaalasta salaa Ruotsiin epäonnistui. Treial pidätettiin kesken pakomatkan, mutta hän kuoli ennen kuin luovutus ehdittiin toteuttaa.

Elokuvan käsittelemä aihe mietitytti valtion elokuvatarkastamoa. Ennen päätöksentekoaan se kuuli asiantuntijana Ulkoministeriön osastopäällikköä, varovaisena miehenä tunnettua maisteri Matti Tuovista. Antamassaan kirjallisessa lausunnossa Tuovinen elokuvan nähtyään totesi: "Filmi Vaarallista vapautta on aiheeltaan sellainen, että sen voidaan arvella jossain määrin häiritsevän Suomen ja NL:n suhteita, mutta koska filmin kieltämisellä epäilemättä saattaisi olla vielä haitallisemmat vaikutukset, en katso voivani esittää harkittavaksi filmin kieltämistä. Samalla totean, että filmi erittäin taitavalla tavalla kaivaa maata Suomen virallisen ulkopolitiikan alta." ﷓ Ensi﷓iltaansa elokuva pääsi marraskuun puolivälissä 1962.

Elokuva Vaarallista vapautta on Veikko Itkosen ohjaustöistä epäilemättä se kaikkein paras. Tarinan tapahtumat hän siirsi nykyaikaan ja toteutti kuvauskäsikirjoituksen varsin omaperäisellä tavalla: siihen riitti kohtauksiksi saksittu ja paperiarkeille liimattu alkuperäisromaani ohjaajan tekemine kuulakärkikynämerkintöineen. Omaperäinen on myös elokuvan musiikki: sen tuotti Suomen ensimmäinen "rautalankayhtye", Veikko Itkosen 16﷓vuotiaan Jussi﷓pojan The Strangers. Tällainen kuvan ja musiikin "epäpyhä allianssi" toimii yllättävän hyvin.

Elokuvan keskushenkilön roolin Veikko Itkonen valitsi ainutkertaisen amatöörin, Kone ja Silta ﷓yhtiön sorvarin Toivo Lehkosen, joka television Tupla tai kuitti ﷓kilpailussa oli osoittanut erinomaista raamatuntuntemusta. Repliikkejä ei hänellä elokuvassa liiemmälti ole. Sairaanhoitajatarta esittävä Pirkko Peltonen, ylioppilaiden kulttuurikilpailujen näytelmäsarjan voittaja vuosina 1961 ja 1962, nähtiin myöhemmin vielä neljässä muussakin 1960﷓luvun elokuvassa. Pastorin roolissa oli ammattimies, ylioppilaspastorinakin toiminut Tauno Sarantola. Sivurooleja elokuvassa on runsaasti, ja pikkutehtävissäkin tapaa paljon tunnettuja näyttelijänimiä.

Vaarallista vapautta ﷓elokuvan tuottaja Veikko Itkonen sai erikois﷓Jussin "kokonaisuuden filmillisestä toteutuksesta" ja Maija Karhi vuoden naissivuosa﷓Jussin. Valtionpalkinnon arvoiseksi elokuvaa ei katsottu. Televisiossa se uskallettiin esittää ensimmäisen kerran vasta lokakuussa 1990.

Kari Uusitalo

KOLLIKALLION SKIDIT

(). Tuotanto: Kulttuuriosuuskunta Avocado/Marja Pietikäinen. Ohjaus: Antti Pietikäinen. Käsikirjoitus: Marja Pietikäinen, Antti Pietikäinen. Apulaisohjaaja: Katri Aaltio. Kuvaus: Ville Muurinen. Lavastus: Rosa Pisilä, Marko Rumbin, Anna Tähtinen. Koreografi: Ronja Verkasalo. Puvustaja: Hanna Jaakola, Saija Vainio. Maskeeraus: Sallamari Siipola, Sari Valtonen, Tiina Karlsson. Musiikki: Antti Pietikäinen. Näyttelijät: Emmiina Malka (Veera), Antti Soini (Veeti), Janina Karhu (Jenna), Rudi Al-Khalil (Fiora), Ahmet Caglar (Merit), Hanna Nygren (Tiina), Sirpa Luntinen (Pirre), Meri-Tuuli Lönn (Jonna), Mikko Erjossaari (Veeran isä), Nina Erjossaari (Veeran äiti), Jonne (Tommi Hinkkanen), Ville Hymylä (rankkuri) jne. Ensi-ilta Turussa Suomalaisen elokuvan festivaali 3.3.2004 (Domino). Kesto: 45 min, kuvausformaatti digibeta.

Suomalaisen elokuvan festivaalin maailman ensi-ilta! Ensimmäinen lastenelokuvan teemavuoden aikana valmistunut kotimainen lastenelokuva!

Mitä jos kaikki muuttuis vähäks aikaa eikä mikään olis enää niinku ennen?

Kollikallion lähiössä sattuu ja tapahtuu. Veeran kissa Virtasella on synttärit ja illalla pitäisi soittaa iskän kanssa Kolliriehassa. Kissa tietysti karkaa ja isän keikkabussi on hajonnut matkalle. Veeti ottaa yhteen äitinsä kanssa mattojen tamppauksesta, lähtee livohkaan ja nappaa pikkusiskonsa Jennan mukaan. Fioralla taas ei ole yhtään kaveria – isänkin päivä kuluu Ladaa korjaten. Ainoaksi vaihtoehdoksi jää pyöräily ihmefillarilla. Lasten lisäksi Kollikallion aikuiset - yksinäiset yksinhuoltajat, lähiötyöntekijät ja vastaavat -joutuvat hurjaan pyöritykseen yhden kesäisen päivän aikana.

Käsikirjoituksen lähtölaukauksena olivat Turun Halisten kaupunginosan lähiömarketin ilmoitustaulun pienet lappuset, joissa etsittiin kadonnutta pikkukissaa tai käytettyjä kenkiä yksinhuoltajaäidin lapselle. Käsikirjoitus alkoi elää, ja elokuuksi 2003 Halinen muuttui Halisvuudiksi, riemunkirjavaksi Kollikallioksi.

Elokuvan kuvaus seuraa käsivaralla mukana lasten seikkailuissa. Visuaalinen esillepano on värikästä ja riehakasta, puvustuksessa on sarjakuvamaista leikittelyä. Henkilögalleriaan kuuluu niin laulavia skeittareita kuin kyborgirankkureitakin.

Koko perheen rockelokuvan musiikki on räväkkää ja tunnusbiisinä soi terhakka ”Kollikallion skidit.” Paikoin elokuvakerronta saa musikaalimaisia piirteitä päähenkilö Veeran ratkoessa pulmiaan laulaen.

LOMA

(Solskenande). Tuotanto: Filminor Oy. Tuotannonjohto: Kullervo Kukkasjärvi. Ohjaus: Risto Jarva. Ohjaajan apulainen: Pirjo Hokkanen. Käsikirjoitus: Jussi Kylätasku, Risto Jarva ja Kullervo Kukkasjärvi. Kuvaus: Antti Peippo. B-kuvaus: Pekka Aine, Juha-Veli Äkräs. Äänitys: Matti Kuortti, Timo Linnasalo. Musiikin äänitys: Paul Jyrälä. Miksaus: Matti Ylinen, Tuomo Kattilakoski. Leikkaus: Risto Jarva, Matti Kuortti. Lavastus: Matti Marttila. Puvut: Marja Mykkänen (Harlem-putiikki). Musiikki: Markku Kopisto. Näyttelijät: Antti Litja (Aimo Niemi), Tuula Nyman (Marjukka Notkola), Eija Pokkinen (salaperäinen nainen), Jukka Sipilä (Jukka Keskinen), Helena Notkonen (Seija Keskinen), Juhani Nieminen (Ossi Supinen), Marja-Sisko Aimonen (Valma), Martti Pennanen (Kari Helminen), Hannele Lauri (Brita), Eero Rinne (Rahikainen), Pirkko Artto (opas) jne. Ensi-ilta Helsingissä: 17.12.1976 (La Scala, Ritz, Sininen kuu), Turussa 17.12.1976 (Ritz). Pituus/kesto: 3096 m/ 113 min.

Insbruckin talviolympialaisiin, hiihtäjälegenda Helena Takaloa kannustamaan, matkalla oleva pankkitoimihenkilö Aimo päätyy Rhodoksen koneeseen, vieläpä naismatkustajaksi kirjattuna, sukset ja laukullinen naisten vaatteita matkassaan. Vaikka epäonnisen matkalaisen varusteet ovat hieman väärät, selviää luovalla pukeutumisella jo pitkälle. Rahan puute onkin lopulta pakettimatkan varanneen matkailijan kannalta ongelmallisinta.

Vaikka sankarimme osaksi koituu suomalaisia vilisevässä turistikeskuksessa mitä kummallisimpia sattumuksia, on hänellä koko matkaseurueessa vähiten salaisuuksia. Lähes poikkeuksetta matkalaiset kun haluaisivat olla jotakin aivan muuta kuin mitä ovat. Lähes kaikkia matkalaisia yhdistää tarve paeta vanhoja kuvioita. Loma ei olekaan yksinomaan kuvaus suomalaisten lomakäyttäytymisestä, vaan myös etelänmatkoihin kietoutuvista identiteetin kysymyksistä, haaveista, peloista ja odotuksista. Loma-elokuva ei kuitenkaan naura näille itseään ja elämän tarkoitusta etsiskeleville etelänmatkaajille – niin helppoa kuin aiheesta olisikin löytää räkänarun ainekset – vaan korkeintaan se hymähtää niille empaattisesti, hiljaa ja hyvällä.

Vaikka suomalaisten lomamatkailu Välimeren aurinkokohteisiin oli elokuvan syntyaikaan noin kymmenen vuoden ikäinen ilmiö, ovat monet yleishumaanin tarinan piirteet alati ajankohtaisia. Ryhmämatkalta haetaan eksoottisen ja tutun outoa yhdistelmään, joka ei ole mahdollinen ilman varta vasten rakennettua kulissia. Ujo, syrjäänvetäytyvä ja lapsenomainen Aimo on oiva persoona paljastamaan tähän ristiriitaisuuteen liittyviä ilmiöitä ja horjuttamaan savijaloilla seisovaa jättiläistä; paradoksaalisesti, sillä hänellä ei ole pienintäkään aikomusta järkyttää status quota – kaikkein mieluiten hän olisi omissa oloissaan, kanssaihmisillä pienintäkään häiriötä aiheuttamatta.

Monesti Loma on nähty Jarvan farsseista vaatimattomimpana. Sen surumielinen komediallisuus on kuitenkin hyvin toimivaa ja kolmen elokuvan kavalkadissa se tuo nautittavasti esiin sekä Jarvan farssihahmojen, että Litjan näyttelijäntyön monikerroksisuuden.

Matti Salakka

Turku-aiheisia lyhytelokuvia

Yliopistonk. 27 Turku Asunto Oy Atrium (Lahyn-Filmi 1926, katkelma)
Turkulaisen Lahyn-Filmin mykkä-elokuva esittää vaihe vaiheelta kuinka keskustan vanhojen matalien puutalojen paikalle nousee moderni kivitalo.

Temppeli Auran rannalla (Suomi-Filmi 1938, n. 8 min. Suunnittelu: Hannu Leminen; Kuvaus: Felix Forsman)
Hannu Lemisen ja Felix Forsmanin Temppeli Auran rannalla edustaa taiteellisen lyhytelokuvan perinnettä. Selostusta ei ole, ja tarkasti harkitut ja kauniisti valaistut kuvat esittävät Turun Tuomiokirkkoa hartaan urkumusiikin säestyksellä.

Turku maataloustuotteiden vientisatama (Filmistudio 1938, n. 7 min. Selostaja: E. Yöntilä)
Elokuva esittelee Turkua sekä tutusta yleisestä näkökulmasta – Tuomiokirkko, joki, tori, yliopisto – että erityisesti satamakaupunkina ja porttina länteen: kananmunia, voita, puuta ja LSO:n lihatuotteita viedään esimerkiksi Saksaan ja Englantiin.

Turku (Box-Filmi 1940, n. 5 min. Kuvaus: Jeri Jouppi)
Myöhäinen mykkäelokuva tarjoaa turkulaisen, teknisesti hieman rosoisen mutta ajankohtaisen näkökulman: kirkkojen ja kaupunkipanoraamojen ohella esitellään esimerkiksi linja-autoasemaa ja juuri valmisteilla olevaa uutta rautatieasemaa.

Suomen Turku (Suomi-Filmi 1949, n. 16 min. Kuvaus: Aimo Jäderholm; Selostusteksti: Usko Kemppi; Selostaja: Carl-Erik Creutz)
Laaja katsaus Turun sotienjälkeiseen elämään esittelee sekä suomen- että ruotsinkielistä yliopistoa, toria, lentokenttää, urheilupuistoa ja muuta. Lomassa nähdään historiallisia kuvaelmia, muiden muassa Erik XIV:n haamu.

Arkipäivää Auran suulla (Suomi-Filmi 1959, n. 12 min. Ohjaus & Kuvaus: Uno Pihlström; Selostus: Reino Hirviseppä)
Värielokuva tarjoaa näkymän paitsi vilkkaaseen elinkeinoelämään – Turun Sanomat, Hellas, Marli, Leiras, Auran Panimo jne. – myös kaupunkikuvan mullistukseen vilkkaimman purku- ja uudelleenrakennusvimman kynnyksellä.

Sirkus tulee kaupunkiin (Allotria-Filmi 1961, n. 7 min.)
Toisenlainen näkökulma Turun kansainväliseen asemaan merenrantakaupunkina: kameleita ja norsuja Turun satamassa.

Finlandia-katsaus 561 (Suomi-Filmi 1961, n. 7 min)
Leonid Breznev Turussa: Neuvostoliiton tulevaa päämiestä kuljetetaan kohteesta toiseen uudesta yliopistosta aina Pansion telakalle.

Turku (Filmiryhmä 1977, n. 16 min. Työryhmä: Aito Mäkinen, Virke Lehtinen, Elina Katainen, Hannu Leskinen)
1970-luvun laaja katsaus turkulaiseen elämään ja kulttuuriin esittelee sekä tuttuja nähtävyyksiä (tori, föri, ruotsinlaivat ja kaupunginteatteri) että uusia kohteita ja näkökulmia, kuten rock-festivaaleja, vapunviettoa ja ulkoilmaravintoloita.

YHDEN MIEHEN SOTA

(En mans krig). Tuotanto: Filminor/Kullervo Kukkasjärvi. Ohjaus: Risto Jarva. Käsikirjoitus: Jussi Kylätasku, Risto Jarva.Kuvaus: Antti Peippo, Erkki Peltomaa, Juha-Veli Äkräs (super 16 mm/35 mm). Leikkaus: Risto Jarva. Äänitys: Matti Kuortti, Timo Linnasalo. Näyttelijät: Eero Rinne (Erik Suomies), Tuula Nyman (Liisa Suomies), Tauno Hautaniemi (Pete Vilpponen), Martti Pennanen (urakoitsija Kivilahti), Aimo Heino (työmies Piiparinen), Maarit Rinne (Susanna Suomies), Ruuben Lehtonen (työmies Männikkö), Martti Männikkö (luottamusmies Rissanen), Matti Vienovirta (Arvi, Erikin veli), Marita Vienovirta (Arvin vaimo), Jorma Pulkkinen (konemyyjä Helander), Anna Hakala (Erikin äiti), Hannes Veivo (Erikin isä), Marja-Terttu Salokari (sosiaaliviranomainen), Marja-Leena Kylä-Utsuri (Peten yövieras), Kullervo Kukkasjärvi (työnjohtaja). Ensi-ilta Helsingissä: 8. 3. 1974. Kesto: 114 min.

Tuskin tekee kummallekaan vääryyttä, jos pitää Risto Jarvaa Aki Kaurismäen työläiselokuvien oppi-isänä. 1960-luvulla yhteiskunnallisella realismilla oli ”sosiaalinen tilaus”. Risto Jarva vastasi haasteeseen elokuvalla Työmiehen päiväkirja (1967), jota edelleen pidetään yhtenä puhtaimmista Suomessa koskaan tehdyistä proletaarielokuvista.

Jarvan yhteiskunnallinen realismi huipentui 1973 valmistuneessa elokuvassa Yhden miehen sota. Se on kirjaimellisesti kuvaus yhden miehen taistelusta paremman elintason saamiseksi. Elokuvan päähenkilö Erik Suomies, tavallinen duunari, myy kaiken ostaakseen kaivinkoneen ja ryhtyäkseen itsenäiseksi yrittäjäksi. Suomies haluaa tehdä harppauksen 1970-luvun luokkayhteiskunnassa tyhjin käsin työväenluokasta suoraan omistavaan luokkaan. Suomiehen perheelle se merkitsee mukautumista elämään asunnoksi saneeratussa linja-autossa. Koti liikkuu sinne, missä töitä on. Elokuva alkaa sykähdyttävällä mieskuorolaululla Oi kallis kotimaa. Erik Suomies on hävinnyt yhden miehen sotansa, suuri harppaus on epäonnistunut ja perhe on matkalla elintasopakolaisiksi Ruotsiin, kuten tuhannet muutkin suomalaiset noina rakennemuutoksen vuosina. Kotimaan jäädessä vähitellen taakse Erik ja hänen vaimonsa kertovat tarinan erään pienyrittäjäperheen kohtalosta.

Katsojille Suomiesten tragedia esitetään takautumilla, joissa sekä Erik, että hänen vaimonsa Liisa kertovat omasta näkövinkkelistään samaa tarinaa. Tarina tutustuttaa vastaanottajansa pienyrittäjän kiviseen arkeen ja siirtotyömaiden karuun todellisuuteen, jossa työttömyys on yksinäisyyden vaihtoehtona. Erik Suomiehen asema aliurakoitsijana on kovapintaisen pääurakoitsijan armoilla. Erik entisenä työmiehenä on kuin kahden maailman välissä, toisaalta hän tuntee myötätuntoa duunareihin, mutta toisaalta hänen uusi asemansa vaatii veljeilyä isomman kihon kanssa, vaikka rahkeet siihen eivät aina riittäisikään.

Risto Jarva piti itseään aluksi liian keskiluokkaisena pystyäkseen sukeltamaan rakennustyömaiden harmaaseen veteen, mutta elokuva on vahva näyttö hänen muuntautumiskyvystään. Amatöörinäyttelijöiden käyttö ammattilaisten rinnalla aidoilla, lavastamattomilla kuvauspaikoilla antaa sykähdyttävän uskottavan kuvan epätoivoisesta kampailusta paremman elintason puolesta.

Tarmo Hotanen

VIIKON TYTTÖ

(Flickan för veckan). Tuotanto: Suomi﷓Filmi Oy / Risto Orko. Ohjaus: Valentin Vaala. Käsikirjoitus: Valentin Vaala, Lea Joutseno; Tet (dialogi). Kuvaus: Eino Heino. Leikkaus: Valentin Vaala. Lavastus: Erkki Siitonen. Musiikki: George de Godzinsky. Äänitys: Harald Koivikko. Pääosissa: Lea Joutseno (Raija Lehto), Tauno Palo (työnjohtaja Antti Ahola), Rauha Rentola (Irma), Tapio Nurkka (ylioppilas Kristian Tupanen), Reino Valkama (teollisuusneuvos Fabian Tupanen), Dagi Angervo (teollisuusneuvoksetar Titti Tupanen). Pentti Viljanen ("maisteri" Pupu Ojanen), Uuno Laakso (Viikon tyttö ﷓kilpailun kuuluttaja), Anna-Liisa Hämeensalo (konttoristi Terttu Mökönen), Emma Väänänen (Annabella, Puuterirasian toimittaja), Kaarlo Halttunen (Yrjö), Tyyne Haarla, Salli Karuna, Gundel Henrikson (rouvia), Arna Högdahl (vuorineuvoksetar), Enni Rekola (Emma, Tupasten sisäkkö), Edvin Ingberg (valokuvaaja Jysä). Ensi﷓ilta 16.8.1946 Helsingissä (Kino﷓Palatsi, Ritz) ja Turussa (Kino﷓Palatsi). Kesto: 88 min.

Työryhmä Kersti Bergroth ﷓ Lea Joutseno ﷓ Valentin Vaala oli 1940﷓luvun alkupuoliskolla niittänyt runsaasti kiitosta ja mainetta moderneista ihmisistä älykkäästi kertovilla elokuvakomedioillaan. Kolmikon käsialaa olivat vauhdikkaasti etenevät huvinäytelmät morsian yllättää, Tositarkoituksella, Dynamiitti tyttö ja Vuokrasulhanen. Tarinoiden juonenkehittely lepäsi lähinnä Joutsenon ja Vaalan hartioilla, Kersti Bergroth kirjoitti iskevät vuorosanat nimimerkillä Tet, Vaala ohjasi ja Lea näytteli naispääosassa.

Kaikki nämä sotavuosina tehdyt elokuvat olivat liikkuneet seurapiireissä yhteiskuntamme hyväosaisten parissa. Nyt elettiin toista aikaa, ja Viikon tyttökin sai heijastella suomalaisen yhteiskunnan sodanjälkeistä murrosta ja uusien aatteiden esiinmarssia. Vaikka juonikuvio tuttuun vaalalaisen tapaan osittain edelleenkin liikkuu frakkiin ja iltapukuun sonnustautuneiden huvittelunhaluisten, ylempään yhteiskuntakerrokseen kuuluvien parissa, on tarinassa tällä kertaa vahva osuutensa myös työtakkeihin ja esiliinoihin pukeutuneilla kalasäilykepakkaamon työntekijöillä.

Osa elokuvan alkujaksoista kuvattiinkin aidossa ympäristössä, SuomiFilmin Munkkisaaren studiorakennuksen alakerrassa sijaitsevassa kalasäilyketehtaassa, josta Tarmo Mannin lahjomattoman muistikuvan mukaan varsinkin kesäiseen aikaan levisivät vahvat kalanhajut myös rakennuksen ylempiin kerroksiin. Lea Joutseno on tällä kertaa kalasäilyketehtaan pakkauslinjalla työskentelevä tehtaantyttö Raija, joka seurustelee tehtaan työnjohtajan Antin alias Tauno Palon kanssa. Heidän keskinäisissä vuorosanoissaan käsitellään henkevästi mm. osuustoimintaopasta, perunanviljelyä koskevaa gallup﷓tutkimusta sekä osallistumista yhteiskunnalliseen keskustelukerhoon! Sattuman kauppaa Raija joutuu mukaan Tanssipalatsissa järjestettyyn Viikon tyttö ﷓kilpailuun ja luonnollisestikin myös voittaa sen. Tästä alkaa hänen elämässään ennen näkemätön pyöritys, joka vie hänetkin seurapiireihin ja kalasäilyketehtaan omistajaperheen, Tupasten ja varsinkin perheen huvittelunhaluisen Kristian﷓pojan tuttavaksi. Mutta loppujen lopuksi Raija sittenkin mieluummin kuin tanssii haluaa keskustella Antin kanssa "siitä pienviljelijöiden peruna﷓asiasta ﷓ nyt kun on kuutamokin!"

Kristian Tupasta esittää Valentin Vaalan oma löytö Tapio Nurkka, jonka elokuvaura alkoi 1930﷓luvun lopussa kuvausryhmän jäsenenä SuomiFilmissä. Komea poikahan hän oli, mutta replikoinnissa säilyi loppuun asti hieman amatöörimäinen intonaatio. Emma Väänänen nähdään tässä elokuvassa hänelle varsin poikkeuksellisessa roolissa, naisille suunnatun Puuterirasia﷓lehden seurapiiritoimittajana ja saa tässä tehtävässä väläytellä harvoin nähtyä koomistakin osaamistaan. Valokuvaaja Jysän roolihahmolla lienee ollut konkreettinen esikuva Suomi﷓Filmin Munkkisaaren studioilla.

Viikon tyttö oli aikoinaan ensiesitysvuotensa parhaita kotimaisia yleisömenestyksiä. Sen kepeän leikittelevässä kerronnassa on yhä edelleenkin ajattomasti huvittavia ominaisuuksia.

Kari Uusitalo

MIES JOKA EI OSANNUT SANOA EI

(Mannen, som inte kunde säga nej). Tuotanto: Filminor Oy. Tuotannonjohto: Kullervo Kukkasjärvi. Ohjaus: Risto Jarva. Käsikirjoitus: Jussi Kylätasku, Risto Jarva ja Kullervo Kukkasjärvi. Kuvaus: Antti Peippo. B-kuvaus: Erkki Peltomaa, Pekka Aine. Äänitys: Matti Kuortti, Juha-Veli Äkräs. Miksaus: Kullervo Kukkasjärvi. Leikkaus: Risto Jarva, Matti Kuortti. Lavastus: Matti Marttila. Puvut: Harlem-putiikki. Musiikki: Markku Kopisto. Kertoja: Martti Pennanen. Näyttelijät: Antti Litja (Aimo Niemi), Kirsti Wallasvaara (Milla Kurki), Matti Ruohola (Kauko Aaltonen), Vivi-Ann Sjögren (Anna Aaltonen), Sina Kujansuu (naispoliisi), Seela Sella (Nummiska), Jukka Sipilä (maalari Renlund), Kauko Helovirta (poliisi Vilho Hakola), Helena Notkonen (Renlundska) jne. Ensi-ilta Helsingissä: 21.11.1975 (La Scala, Ritz), Turussa 28.11.1975 (Ritz). Pituus/kesto: 2830m/ 103 min.

Hyvin helposti ajattelee, että taiteilijaprofessori Risto Jarvan, Suomen elokuva-arkiston puheenjohtajan ja Taideteollisen korkeakoulun elokuvataiteen johtavan opettaja sosiologisen julistavista pamflettielokuvista olisi ollut pidempi ajallinen siirtymä hänen komediatrilogiaansa (Mies joka ei osannut sanoa ei, Loma ja Jäniksen vuosi). Todellisuudessa Yhden miehen sota valmistui vain puolitoistavuotta ennen komedioista ensimmäistä. Tarkempi tarkastelu kertoo myös, että temaattinenkin siirtymä taitaa olla ennemminkin askel kuin loikka. Risto Jarva on koko tuotannossaan ollut yksilön ja elämän puolustaja. Monen muun Jarvan elokuvan tavoin myös Mies joka ei osannut sanoa ei –elokuvassa edellä mainittuja vastassa ovat esineellistyneet ihmissuhteet ja rahanvalta.

Aimo Niemi on opiskellut Yhdysvalloissa pastoriksi, kun hän 15 vuoden poissaolon jälkeen palaa kotikonnuilleen Kivimäen puutalokaupunginosaan. Niemi saa työpaikan avioliittoneuvojana ja samaan aikaan kaupungilla on suunnitelmia Kivimäen tehorakentamisesta. Parisuhdeasioissa täysin kokemattomasta Niemestä ei luonnollisesti ole muitakaan auttamaan, mutta asukkaiden yhteisin ponnistuksin Kivimäen tuhoamissuunnitelmaa - perinteikkään puutalomiljöön muuttaminen betonilähiöksi - onnistutaan, jollei estämään, niin ainakin viivästyttämään ja mutkistamaan. Samalla Niemen omatkin asiat alkavat selvitä ja yhteisöllisyys ottaa selkävoiton oman edun tavoittelusta.

Kaksi vuotta sitten Pro Finlandilla palkittu Antti Litja on juuri oikea mies Jarvan komedioiden pääosaan. Jarvan huumori ei ole rymistelyä eikä kompastelua, vaan ennemminkin hiljaista ja hyväntahtoisen tragikoomista. Tässä suhteessa ne ovat sukua vaikkapa Aapelin tarinoille. Litjan esittämä Aimo Niemi on väärä mies väärässä paikassa ja täysin kanssaihmisten vietävissä. Hän tarkoittaa hyvää, mutta on aivan yhtä hämmennyksissä, onpa käsittelyssä mikä elämänalue tahansa. Hän ei ole aktiivinen toimija, asiat vain tapahtuvat hänelle. Elämä ei aina ole helppoa tai palkitsevaa, mutta eipä sitä ole sellaiseksi tarkoitettukaan.

Vaikka juonen käänteet Mies joka ei osannut sanoa ei –elokuvassa ovat paikka paikoin kuin amatööriteatterin kesähupailusta, tekee toteutus tästä Jarvan menestyselokuvasta viihdyttävän ja koskettavan. Saman tyylistä koskettavan pienimuotoista huumoria, naurua kyynelten läpi, ei viime vuosien kotimaisissa uutuuselokuvissa ole juuri nähty, ehkäpä Saara Saarelan Hengittämättä ja naurattamatta –elokuvaa lukuun ottamatta. Siinä haastetta nykyohjaajille ja -käsikirjoittajille!

Matti Salakka

VAIN NELJÄ KERTAA

(Bara fyra gånger). Tuotanto: Filmiryhmä Oy / Aito Mäkinen. Ohjaus: Aito Mäkinen, Virke Lehtinen. Käsikirjoitus: Aito Mäkinen, Virke Lehtinen, Walentin Chorell. Kuvaus: Virke Lehtinen. Leikkaus: Aito Mäkinen. Lavastus: Eija Helander. Musiikki: Rauno Lehtinen. Äänitys: Timo Linnasalo. Miksaus: Tuomo Kattilakoski. Pääosissa: Esko Salminen (laivanrakennusinsinööri Lasse Lehtimäki), Liisamaija Laaksonen (Pirkko, Lassen 2. ja 4. vaimo), Kirsti Wallasvaara (Raija, Lassen 3. vaimo), Rauni Luoma (Lassen äiti), Kaija Siikala (Riitta, Lassen 1. vaimo), Maija Karhi (Eija, Lassen työtoveri), Leo Jokela (raastuvanoikeuden puheenjohtaja), Marja Korhonen (Pirkon vuokraemäntä), Tarmo Manni (genetiikan professori), Tommi Rinne (Topi, Eijan ja Lassen työtoveri), Birgitta Ulfsson (siemenkaupan myyjätär), Vappu Jurkka (1. tuomari), Risto Palm (syyttäjä), Uljas Kandolin (raastuvanoikeuden vahtimestari), Tuomas Vesterinen (Pekka, Raijan poikaystävä), Sirkku Hiltunen (Leena, Lassen sisar), Tuomas Hinttula (2. tuomari). Ensi﷓ilta 15.11.1968 Helsingissä (Astor, Kino Helsinki) ja Turussa (Casino)

Aito Mäkinen kiinnostui elokuvasta jo turkulaisena koulupoikana. Yliopisto﷓gradunsakin hän vuonna 1951 laati aiheesta Elokuva sosiaalisena instituutiona, hankki 1950﷓luvulla kaupallista kokemusta Valio﷓Filmi Oy:n palveluksessa, toimi samanaikaisesti elokuvakerho Studion toiminnanjohtajana ja kuului Suomen elokuva﷓arkiston perustajiin vuonna 1957. Ensimmäiset lyhytelokuvansa Mäkinen ohjasi vuosina 1963 ja 1964 ja ensimmäisen pitkän näytelmäelokuvansa Vaaksa vaaraa Suomi﷓Filmille 1965. Tuotantoyhtiö Filmiryhmä Oy:n osakas hänestä tuli vuonna 1966; yhtiön toisena osakkaana jatkoi sen perustajiin kuulunut Virke Lehtinen.

Vain neljä kertaa ﷓elokuvan käsikirjoitus on Aito Mäkisen ja Virke Lehtisen yhteisesti laatima. Alkuperäisaihe oli lähtöisin mäkiseltä ja perustui hänen kuulemaansa kertomukseen todellisesta elämästä. Kirjailija Walentin Chorellin tehtävänä oli kehitellä tarinan henkilöiden psykologista taustaa ja muokata elokuvan repliikkejä.

Elokuvatarkastamolle toimittamassaan juoniselosteessa sen tekijät määrittelevät elokuvan sisällöltään ironiseksi tapainkuvaukseksi. Elokuvan päähenkilö, moottoriveneiden suunnittelija Lasse Lehtimäki, on naissuhteissaan sotkeutunut pahemman kerran ﷓ hän on naimisissa jo kolmatta kertaa, mutta senkään hetkinen asiaintila ei häntä tyydytä. Näitä Lassen avioliittosotkuja joudutaan sitten selvittelemään aina oikeusistuimessa saakka.

Vain neljä kertaa on kuvattu väreissä, ja antaa kauttaaltaan jotenkin marimekkomaisen vaikutelman. Sitä ei suinkaan vähennä se, että Lassen toisen vaimon kodin tekstiilit ovat todellakin Maija Isolan autenttisia Marimekon mallistoluonnoksia. Kameran takana on ollut Virke Lehtinen ja hoitanut oman osuutensa kaikella kunnialla. Kuvasilmää ja kompositioiden tajua on hänellä vaikka toisellekin jakaa.

Elokuvan miespääosa on suunniteltu alun alkaen Esko Salmista siihen ajatellen, samoin Kirsti Wallasvaaran, Rauni Luoman, Tarmo Mannin ja Leo Jokelan roolit on kirjoitettu mittatilaustyönä. Sivuosien esittäjistä kannattaa poimia esiin Maija Korhosen vuokraemäntä ja Birgitta Ulfssonin siemenkaupan myyjätär ﷓ kaksi pientä, herkullisesti tulkittua näyttelijäsuoritusta. Molemmat elokuvan saamat palkinnot menivät kuitenkin Liisamaija Laaksoselle: sekä 3000 markan suuruinen valtion elokuvataiteilijapalkinto että vuoden naisnäyttelijä﷓Jussi. Kummankin yhteydessä mainittiin palkintoperusteina myös Liisamaijan vuoden toinen elokuva Mustaa valkoisella.

Televisiossa Vain neljä kertaa on esitetty ainoastaan kahdesti, viimeksi kesällä 1987. Kestävintä tässä elokuvassa näyttää olleen Rauno Lehtisen siihen säveltämä musiikki, erityisesti iskelmä Muistan kesän Kai Hyttisen laulamana. Aito Mäkisen, Virke Lehtisen ja Walentin Chorellin yhteistyönä syntyi vielä toinenkin pitkä näytelmäelokuva, talvella 1970 ensiesitykseen tullut kahden nuoren vaellustarina Muurahaispolku.

Kari Uusitalo

JÄNIKSEN VUOSI

(Harens år). Tuotanto: Filminor/Kullervo Kukkasjärvi. Ohjaus: Risto Jarva. Käsikirjoitus: Arto Paasilinna, Risto Jarva, Kullervo Kukkasjärvi – Arto Paasilinnan romaanin Jäniksen vuosi (1975) pohjalta. Kuvaus: Antti Peippo, Erkki Peltomaa, Juha-Veli Äkräs. Äänitys: Matti Kuortti, Timo Linnasalo. Musiikki: Markku Kopisto. Muusiikin äänitys Love Records/Paul Jyrälä. Lavastus: Matti Marttila. Puvustus: Marja Mykkänen. Maskeeraus: Inkeri Terävä. Leikkaus: Risto Jarva, Matti Kuortti, Tuula Mehtonen. Assistentit: Pirjo Hokkanen, Matti Turunen, Olli Väänänen.. Näyttelijät: Antti Litja (Kaarlo Vatanen), Rita Polster (Vatasen vaimo), Hannu Lauri (mainospäällikkö Huhtinen), Juha Kandolin (valokuvaaja), Paavo Hukkinen (Heinolan taksimies), Kosti Klemelä (riistanvartija), Markku Huhtamo (Mikkelin taksimies), Kauko Helovirta (poliisipäivystäjä). Esa Pakarinen Jr. (poliisi), Matti Turunen (nimismies), Martti Kuningas (nimismies), Jukka Sipilä (pontikankeittäjä), Arto Tuominen, Martti Pennanen (metsästäjät), Tuija Piepponen (Irja) Ahti Kuoppala (erakko), Heikki Nousiainen (Toropainen), Eija Pokkinen (lehtinainen), Anna-Maija Kokinen (Leila), Elis Sella (tuomari), Juha Rosma (oikeuden jäsen), Eero Rinne (traktorimies), Antti Peippo (upseeri), Kullervo Kukkasjärvi, Orvokki Taivalsaari (ulkomaalaisseurueen jäseniä). Ensi-ilta Helsingissä: 23. 12. 1977. Kesto: 128 min.

Jos Risto Jarvan tuotannosta pitäisi hakea vain yksi kantava teema, se olisi varmasti ihminen etsimässä omaan paikkaansa maailmassa. Jäniksen vuodessa sattuma antaa sysäyksen elämänmuutokselle. Pienen jäniksenpoikasen jääminen auton alle havahduttaa mainosmies Vatasen tajuamaan oman elämäntilanteensa turhauttavuuden. Työ on kuluttanut hänet loppuun, ja avioliittokin tuntuu väsähtäneen pelkäksi yhteisen asuntolainan lyhentämiseksi. Jäniksenpoikasen hoitamisesta kuntoon tulee Antti Litjan suurenmoisesti näyttelemän Vatasen elämälle uusi sisältö ja samalla se tulee antaneeksi hänen elämälleen myös uuden suunnan. Vähitellen hän oppii tapaamiensa erilaisten ihmisten kautta oivaltamaan, että toisenlainen elämäntapakin on mahdollista. Kulutusyhteiskunnan oravanpyörästä hyppääminen on mahdollista ja Vatanen tajuaa sen olevan itselleen jopa pakko oman sisäisen tasapainonsa löytämiseksi.

Vatasen täydellistä elämänmuutosta ei tehdä helpoksi ja traagisen ja koomisen sävyt vaihtelevat elokuvassa kaiken aikaa. Välillä esteet tuntuvat ylivoimaisilta ja irtiotto sivilisaation sidoksista tuntuu mahdottomalta. Vatasen pyristely kuljettaa häntä halki Suomen. Rovaniemellä Vatanen nostaa jo kerran maljan vapaudelle, vain herätäkseen viiden päivän kuluttua lakinaisen Leilan luota Turussa! Vasta elokuvan avoimeksi jäävä loppu antaa viitteen Vatasen mahdollisesta onnistumisesta. Ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta kasvaakin elokuvan keskeinen teema, joka saa välillä absurdejakin piirteitä ulkomaalaisten turistien ihmetellessä ”väärentämätöntä erämaan miestä”.

Jäniksen vuosi jäi Risto Jarvan viimeiseksi elokuvaksi. Hän kuoli vain 43-vuotiaana traagisesti taksionnettomuudessa elokuvansa kutsuvierasnäytännön jälkeen ollessaan matkalla kotiinsa. Jarvan elämäntyö siis jäi kesken ja paljon suunnitelmia toteuttamatta. Voi vain arvailla, miten tämän suomalaisen elokuvan rohkean suunnannäyttäjän ura olisikaan jatkunut.

Tarmo Hotanen

Peter von Bagh

Elokuvaesseisti, elokuvantekijä, kirjankustantaja, Filmihullun päätoimittaja, Sodankylän elokuvajuhlien taiteellinen johtaja ja ylsisönsuosikki, filosofian tohtori Peter von Bagh on Suomalaisen elokuvan festivaalin puhujavieras kohteenaan festivaalin kokoava teemahahmo Risto Jarva. Bagh tunsi läheisesti niin Jarvan henkilön kuin urankin ja on siinä katsannossa oikein henkilö tätä arvioimaan.

Antti Litja

Antti Litjan (s. 1938) elokuvaura on käynnistynyt tavallaan kahteen kertaan. Ensimmäinen lyhyt jakso sijoittuu vanhan elokuvateollisuuden loppukauteen 1950- ja 60-lukujen taitteessa. Sillä erää teatterikoululaisen elokuvakokemus jäi kuitenkin muutamaan lupaavaan nuoren kapinallisen rooliin, sillä pitkä näyttelijälakko katkaisi niin Litjan kuin monen vanhemman ammattilaisenkin elokuvauran.

Teatterikoulusta valmistuttuaan Litja sai kiinnityksen Tampereen Työväenteatteriin, josta hän siirtyi Kansallisteatteriin 1970-luvun puolivälissä ja Helsingin kaupunginteatteriin vuosikymmentä myöhemmin. Tampereen kaudella elokuvarooleja ei kertynyt, mutta televisiossa Litja herätti huomiota Veikko Kerttulan ohjaamassa Veijo Meri –sovituksessa Taksikuski (1967). Paluu valkokankaalle oli täysosuma: päärooli Risto Jarvan komedian Mies, joka ei osannut sanoa ei ujona ja hyväntahtoisen tietämättömänä pastorina esitteli suomalaiseen elokuvaan uudenlaisen miessankarin ja toi Litjalle ansaitun Jussi-patsaan. Yhteistyö Jarvan kanssa jatkui kahdessa seuraavassa elokuvassa ja huipentui Jarvan viimeiseen elokuvaan, Jäniksen vuoteen, jossa Litja on hionut oravanpyörästä hyppäävän, vähäeleisen perusmies Vatasen hahmon täydellisyyteen.

Uudelleen käynnistynyt elokuvaura ei katkennut Jarvan kuolemaan, vaan Litjasta tuli seuraaviksi vuosikymmeniksi yksi suomalaisen elokuvan suosituimmista, ahkerimmin käytetyistä ja luotetuimmista miesnäyttelijöistä. Hän ei myöskään juuttunut ujojen, kilttien ja hermostuneiden miesten karsinaan, vaan myöhemmät roolit lavensivat skaalaa moneen suuntaan, huippuina esimerkiksi mistään ja kenestäkään piittaamaton kirjailija Anssi Mänttärin satiirisessa taidepiirikuvauksessa Huhtikuu on kuukausista julmin, hyytävä raiskaaja Ville Mäkelän elokuvassa Lain ulkopuolella ja traaginen alkoholisti Matti Kassilan Sillanpää-filmatisoinnissa Ihmiselon ihanuus ja kurjuus.

Antti Litjan elokuvarooleja:

Vatsa sisään, rinta ulos! (1959)
Autotytöt (1960)
Voi veljet, mikä päivä! (1961)
Tähdet kertovat, komisario Palmu (1962)
Vaarallista vapautta (1962)
Mies, joka ei osannut sanoa ei (1975)
Loma (1976)
Jäniksen vuosi (1977)
Vartioitu kylä 1944 (1978)
Ihmemies (1979)
Aurinkotuuli (1980)
Kiljusen herrasväki (1981)
Iso vaalee (1983)
Huhtikuu on kuukausista julmin (1983)
Päivää herra Kivi (1984)
Rakkauselokuva (1984)
Klaani (1984)
Lumikuningatar (1986)
Jäähyväiset presidentille (1986)
Macbeth (1986)
Lain ulkopuolella (1987)
Ihmiselon ihanuus ja kurjuus (1988)
Cha Cha Cha (1989)
Punaiset purjeet (1989)
Muuttolinnun aika (1991)
Luonnollinen kuolema (1992)
Mestari (1992)
Esa ja Vesa - auringonlaskun ratsastajat 1994)
Kaikki pelissä (1994)
Lahja (1997)
Palava rakkaus (1997)
Pieni pala Jumalaa (1999)
Hurmaava joukkoitsemurha (2000)
Ken tulta pyytää (2001)
Haaveiden kehä (2002)

Kirsti Wallasvaara

Yksi keskeisistä syistä siihen, että Mikko Niskasen Käpy selän alla nousi valtavaksi menestykseksi ja suomalaisen uuden elokuvan merkkiteokseksi, oli Niskasen herkästi havaitseva näyttelijävainu. Uraansa aloittelevat Kirsti Wallasvaara (s. 1942), Kristiina Halkola, Eero Melasniemi ja Pekka Autiovuori muodostivat toisiaan täydentävän ja ennen näkemättömän aidolla tavalla nuoruuden levottomuutta peilaavan nelikon. Halkola ja Wallasvaara tulivatkin pitkälti symboloimaan kuusikymmenluvun elokuvan uutta naiskuvaa, edellinen kapinallisena ”ongelmanuorena”, jälkimmäinen herkempänä ja hauraampana, mutta molemmat yhtä lailla haavoittuvaisena.

Elokuva elokuvalta Wallasvaaran roolihahmoihin tuli mukaan lisää vahvuutta ja varmuutta – esimerkiksi Niskasen Asfalttilampaissa – niin että valkokangasuran seuraavassa huippukohdassa, Risto Jarvan komediassa Mies, joka ei osannut sanoa ei, itsenäisen Millan on pidettävä ohjakset käsissään, koska Antti Litjan epävarma pastori Aimo ei siihen kykene. Menestyselokuva ei sillä erää valitettavasti poikinut Wallasvaaralle juurikaan lisää valkokangasrooleja. Nykyisin Kirsti Wallasvaara näyttelee Lahden kaupunginteatterissa.

Kirsti Wallasvaaran elokuvarooleja:

Käpy selän alla (1966)
Lapualaismorsian (1967)
Vain neljä kertaa (1968)
Asfalttilampaat (1968)
Naisenkuvia (1970)
Kreivi (1971)
Hellyys (1972)
Mies, joka ei osannut sanoa ei (1975)
Koeputkiaikuinen ja Simon enkelit (1979)
Maraton (1997)
Pakkaus (2000)

Juha-Veli Äkräs

Elokuvan monitoimimies Juha-Veli Äkräs (s. 1948) opiskeli 60- ja 70- lukujen taitteessa taideteollisen oppilaitoksen kamerataiteen osastolla. Tämän jälkeen hän teki neljännesvuosisadan työrupeaman Filminor Oy:n palveluksessa. Viime vuodet hän on työskennellyt Ritalahden tuottajaveljesten Silva Mysterium -tuotantoyhtiössä.

Äkräs työskenteli uransa alussa useissa Risto Jarvan elokuvissa, joista Suomalaisen elokuvan festivaalilla nähdään tänä vuonna elokuvat Jäniksen vuosi (1977), Loma (1976), Mies, joka ei osannut sanoa ei (1975) sekä Yhden miehen sota (1974), jonka alussa hän muistelee elokuvaneuvos Kari Uusitalon johdolla elokuvan kuvauksia. Jarvan elokuvissa Äkräs toimi pääasiassa joko kamera- tai ääniassistenttina tai kuvaajana. Omissa lyhytelokuvaohjauksissaan hän on valinnut lajityypikseen luontodokumentin ja aihepiirikseen linnut.

Uransa aikana hän on työskennellyt Jarvan ohella mm. Matti Ijäksen (Räpsy & Dolly eli Pariisi odottaa, 1990), Matti Kassilan (Ihmiselon ihanuus ja kurjuus, 1988), Matti Kuortin (Kiljusen herrasväki, 1981), Maunu Kurkvaaran (Perhosen uni, 1986), Janne Kuusen (Apinan vuosi, 1983), Ville Mäkelän (Lain ulkopuolella, 1987), Lasse Naukkarisen (Muistoja Sinebrychoffin puistosta, 1982), Antti Peipon (Ihmemies, 1979 ja Nykytaiteen museo, 1986), Sakari Rimmisen (Pilvilinna, 1970), Olli Soinion (Kuutamosonaatti, 1988), Tapio Suomisen (Täältä tullaan, elämä!, 1980) ja Jani Volasen (Rumble 2002) elokuvissa.

Juha-Veli Äkräs on myös koostanut auditorio Dominon aulassa nähtävän Risto Jarva -aiheisen pienoisnäyttelyn omista ja Filminor Oy: n kokoelmista.

Jari Salonen