|
Kirjoittanut Sef
|
|
19.03.2012 |
Tervetuloa
Viime vuonna Suomalaisen elokuvan festivaali täytti 20 vuotta. Suomalaisen elokuvan historian mittakaavassa kaksi vuosikymmentä on pitkä aika: nykyisessä digitaalisten elokuvateattereiden ja teräväpiirtotallenteiden maailmassa haasteet suomalaiselle elokuvalle ovat toisenlaisia kuin 1990-luvun alussa. Samalla myös kuvamme suomalaisen elokuvan historiasta on muuttunut – ja muuttuu jatkuvasti. Tämän vuoden festivaalissa korostuvat ne monet tavat, joilla suomalainen elokuva on syntynyt kansainvälisen vuorovaikutuksen osana, rajoja ylittävien kohtaamisten rajapinnassa. Nostamme esiin myös paikallisia tekijöitä muistutuksena siitä, että “suomalaisuus“ voidaan ymmärtää myös tilojen ja paikkojen kautta. Mitä on se Suomi, jonka valkokankaalta kohtaamme?
Festivaalin päävieraana on tänä vuonna Pirjo Honkasalo, jonka ura hakee monipuolisuudessaan vertaansa. Hän aloitti ammattilaisuransa kuvaajana ja on jättänyt myös leikkaajana ja apulaisohjaajana jälkensä moneen merkittävään elokuvaan. Omissa ohjauksissaan hän on asettanut kyseenalaiseksi fiktion ja dokumentin raja-aidan, joka usein tuntuu vaikealta ylittää. Festivaali esittää tiiviin läpileikkauksen Honkasalon uran eri vaiheista alkaen Pekka Lehdon kanssa tehdyistä dokumenteista Ikäluokka (1976) ja Vaaran merkki (1978) sekä aikakautensa maineikkaimmasta historiallisesta elokuvasta Tulipäästä (1980) ja päätyen vuosituhannen taitteen herkkätunnelmaisiin dokumenttielokuviin Atman (1996) ja Melancholian kolme huonetta (2004), jotka ovat olleet keskeiseltä osaltaan vauhdittamassa pitkän dokumenttielokuvan uutta nousua ja kansainvälistä läpimurtoa. Tulennielijä (1998) merkitsi hetkellistä paluuta fiktion pariin mutta muistutti samalla Honkasalon koko tuotantoa läpäisevistä, esimerkiksi muistiin ja historialliseen jatkuvuuteen liittyvistä teemoista.
Tämän vuoden toinen teemakokonaisuus tuo esille hieman odottamattoman lajityypin: kotimaisen road-elokuvan. Lajilla on juurensa tukkilais- ja kulkurielokuvien harhailussa, mutta tällä kerralla keskitytään tie-elokuvan ydinalueeseen, autoiluun maantiellä. Lajin itseoikeutettu kantateos, Matti Kassilan Lasisydän (1959), on samalla avaus modernin elokuvan teemoihin, vieraantumiseen ja minuuden etsimiseen. Oman lisänsä road-elokuvan teemoihin tuovat liftarit Maunu Kurkvaaran Autotytöissä (1960) ja rallikuskit Risto Jarvan elokuvassa Bensaa suonissa (1970), jossa auto itsessään nousee esineellistämisen välikappaleeksi. Mika Kaurismäen Rosso (1985) muistuttaa siitä, miten keskeinen laji road-elokuva on ollut 1980-luvulla nousseessa uudessa kotimaisessa elokuvassa ja erityisesti kummankin Kaurismäen veljeksen tuotannossa. Auli Mantilan Neitoperho (1997) käänsi viimein miehiseksi oletetun lajin odotukset nurin saattamalla nuoren naisen tien päälle. Lajityypin saloihin perehdytään lisäksi torstain seminaarissa.
Kolmas teema esittelee lajin, jota ei sitäkään aivan ensi ajattelulla tulisi liittäneeksi suomalaiseen elokuvaan: kauhuelokuvan. Noidan kirot (1927) johdattelee – ei aivan viimeistä kertaa suomalaisen elokuvan historiassa – pohjoiseen mystiikkaan, ja Erik Blombergin Valkoinen peura (1952) jalostaa aihepiirin täydellisyyteen. Intohimon vallassa (1947) sisältää Teuvo Tulion tyypillisiä melodraamateemoja, mutta tällä kerralla kauhugotiikalla höystettynä. Roland af Hällströmin Noita palaa elämään (1952) on absurdia lähentyvä unenomainen noitatarina. Olli Soinion Kuutamosonaatti (1988) ja Atro Lahtelan Silmä silmästä (1999) yhdistävät syrjäseutudraaman kansainvälisen kauhun suuntauksiin. Suomalaiseen kauhuun perehdytään perjantain seminaarissa.
Lyhytelokuvakoosteessa, jonka johtoelokuvana on Aho & Soldanin maineikkaan Suomi kutsuu –teoksen (1932) toinen osa, nähdään tällä kerralla kuvia paitsi Turusta myös muualta Varsinais-Suomesta. Turkulaisen elokuvatuotannon historiaa valotetaan kahdella Kivimäen veljesten elokuvalla. Kaksi kivaa kaveria -komedian (1944) esityksessä Kansallinen audiovisuaalinen arkisto kerää tietoja kuvauspaikoista ja elokuvassa esiintyvistä henkilöistä. Kulkurin holhokki (1940) on mykkäkomedia, joka ei aikoinaan koskaan päässyt viralliseen esitykseen. Kari Mäkirannan säestämä festivaaliesitys on siis oikeastaan tämän 72-vuotiaan elokuvan ensi-ilta! Tuoreempaa Turkuun liittyvää elokuvaa nähdään K. J. Kosken undergroundia ja vanhan Turun purkamista luotaavissa elokuvissa Hurjan pojan koti (1987) ja Yön kevyt polttoöljy (1991) sekä Janne Leimolan dokumentissa Ääniä maan alta (2011), jossa pureudutaan TVO:n osakuntatilojen menneisyyteen ja loppuhuipennukseen. Tuoretta turkulaistuotantoa edustaa myös Niko Kostetin rockelokuva Christian Dreadful (2011).
Haluamme lopuksi kiittää lämpimästi kumppaneitamme, Kansallista audiovisuaalista arkistoa ja Yleisradion tv-arkistoa, joiden tuki ja innostus Suomalaisen elokuvan festivaalin järjestämisessä on – jälleen kerran – ollut korvaamatonta. Suuri kiitos myös festivaalin kutsuvieraille, katsojille ja kaikille tukijoille, ennen kaikkea Turun kaupungille ja Suomen elokuvasäätiölle. Lopuksi haluamme lausua vielä nöyrän kiitoksemme Matti Salakalle, joka useiden vuosien ajan on toiminut festivaalijohtajana ja pitänyt tapahtumaa varmoissa käsissä.
Tervetuloa suomalaisen elokuvan pariin!
Kimmo Laine ja Hannu Salmi
|
|
Viimeksi päivitetty ( 20.03.2012 )
|
