Tuhlaajapoika
Tuhlaajapoika © KAVA

Veikko Aaltosen toinen pitkä elokuva kertoo vankilasta vapautuvasta Esasta (Hannu Kivioja), joka ryhtyy paremman työn puutteessa mukiloimaan ihmisiä maksua vastaan. Yleensä kyse on pikkurikollisten keskinäisistä kaunoista, mutta eräänä päivänä Esan ovelle ilmestyy varakas pukumies, jonka toive on erikoisempi. Vankeinhoitoon erikoistunut psykiatri Lindström (Esko Salminen) haluaa Esan hakkaavan häntä itseään, huvin vuoksi.

Pian Lindström omii Esan kokonaan itselleen ja kieltää häntä ottamasta muita työkeikkoja vastaan. Psykiatrin sadomasokismi saa yhä seksuaalisempia sävyjä. Kun Esa sitten tapaa näyttelemistä harrastavan Lauran (Leea Klemola), omistushaluinen Lindström paljastaa todellisen luontonsa.

Esko Salmisen hyytävästi tulkitseman Lindströmin hahmo on varmasti yksi suomalaisen elokuvahistorian vastenmielisimmistä. Häikäilemätön psykiatri hyväksikäyttää hakkaajansa yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti heikkoa asemaa. Hän manipuloi Esaa psyykkisesti, yllyttää tätä projisoimaan omaan isäänsä kohdistamiaan tunteita itseensä ja uskottelee Esan olevan homoseksuaali. Lisäksi Lindström yrittää koukuttaa Esan lääkkeisiin.

Iiro Küttnerin esikoiskäsikirjoituksen pohjalta syntynyt Tuhlaajapoika kertoo vallankäytöstä sen eri muodoissa. Yhteiskunnallinen ulottuvuus on vahvasti läsnä. Entisenä vankilakundina Esa on väistämättä altavastaaja, kun taas korkean sosioekonomisen statuksen omaavalla Lindströmillä on koko järjestelmä puolellaan.

Tärkeä symbolinen merkitys on silmälaseilla, jotka likinäköinen Esa Lauran avustuksella hankkii. Laura näkee Esan sellaisena kuin hän pohjimmiltaan on ja auttaa miestä arvostamaan omia tarpeitaan. Silmälasien ostaminen on osoitus heräävästä omanarvontunnosta ja itsekunnioituksesta. Lasien avulla Esan silmät avautuvat myös Lindströmin suhteen.

Sadomasokismi seksuaalisena mieltymyksenä ei loppujen lopuksi ole keskeinen teema elokuvassa. Kuvat verisistä pyyhkeistä ja itseään paikkailevasta Lindströmistä kertovat väkivallasta, mutta varsinaista hakkaamista näytetään vain kerran tai pari.

Tuhlaajapojan on tuottanut Aki Kaurismäki ja kuvannut hänen luottokuvaajansa Timo Salminen. Valojen ja varjojen käyttö on taitavan harkittua. Ulkokuvissa sykkii lama-ajan rosoinen Kallio. Tunnelman silaa Mauri Suménin vaikuttavan vastakohtainen musiikki, joka toi säveltäjälle Jussi-palkinnon.

Monilla elokuvan näyttelijöistä oli kytkös pari vuotta aikaisemmin perustettuun Q-teatteriin. Hannu Kivioja on tehnyt tunnetuimmat teatteriroolinsa Tunturikadun näyttämöllä, ja sivuosissa nähtävät Antti ja Leo Raivio kuuluvat teatterin perustajajäseniin. Myös Leea Klemola näytteli 1990-luvulla Q-teatterissa.

LUMIMARJA TIRRONEN

 

(Den förlorade sonen) 1992. Tuotanto: Villealfa Filmproductions Oy. Tuottaja: Aki Kaurismäki. Ohjaus: Veikko Aaltonen. Käsikirjoitus: Iiro Küttner. Kuvaus: Timo Salminen. Äänitys: Jouko Lumme. Leikkaus: Veikko Aaltonen, Kimmo Taavila. Puvustus: Minna Sorvoja. Musiikki: Mauri Sumén. Näyttelijät: Hannu Kivioja (Esa Koskenranta), Esko Salminen (Lindström, psykiatri), Leea Klemola (Laura Saarela), Markku Peltola (Makkonen), Antti Raivio (Antti, ”Ade”), Sulevi Peltola (komisario Salminen), Matti Onnismaa (Harri), Juhani Niemelä (talonmies), Nina Sallinen (Anita Selin), Otso Virtanen (Makkosen pikkubroidi), Leo Raivio (Kaustinen, aseen kaupittelija), Minna Koskela (Susku), Anja Pohjola (rikospoliisin kanslisti), Oiva Lohtander (rehtori), Turo Pajala (painija, aseen kaupittelijan toveri), Hellevi Seiro (työnohjaaja), Timo Toikka (optikko), Ilari Johansson (Esan hakkaama nuorukainen), Heikki Kujanpää (bussikuski), Konsta Mäkelä (poliisi), Martti Kuisma (luottovanki), Heikki Vuento (Esan työtoveri), Jukka Hirvikangas (Makkosen rikoskumppani kioskilla), Juha Nuutinen (Makkosen rikoskumppani kioskilla), Sinikukka Saari (tyttö Esan asunnossa), Paavo Perttula (rehtorin hakkausta pyytävä poika), Risto Jourio (vartioiva poliisi sairaalassa), Elsa Pättiniemi (nainen bussissa). Ensi-ilta: 30.10.1992 Helsinki (Andorra 1), Turku (Julia 3). Pituus/kesto: 2670 m / 97 min.