Omena putoaa
Omena putoaa… © KAVA

Mika Waltaria voidaan hyvällä syyllä luonnehtia Suomen filmatuimmaksi kirjailijaksi. Varsinkin 1950-luvulla hänen tekstinsä olivat elokuvien aiheina erittäin suosittuja.

Vuonna 1952 valmistunut Omena putoaa… oli yksi niistä 1950-luvun filmatisoinneista, joiden lähtökohtana oli jokin Mika Waltarin kirjoittama näytelmä taikka romaani. Veijarikomedia Omena putoaa… oli tullut ensi-iltaan Kansallisteatterissa keväällä 1947 ja saanut hyvän vastaanoton. Varsinkin kaksi viikkoa ennen ensi-iltaa jalkansa loukannutta Joel Rinnettä Ventti-Villen roolissa paikkamaan joutunut Tauno Palo oli yleisen ihastuksen kohde ja näytelmän hallitseva hahmo.

Elokuvasovituksessa, jonka käsikirjoituksen laati kirjailija itse yhteistyössä Usko Kempin kanssa, on tehokkain ylimenoin, väliin leikatuin lähikuvin sekä kuvakulmien vaihdosten avulla onnistuneesti pirstottu ainoastaan ”perämies” Jonssonin asunnossa tapahtuvan alkuperäisnäytelmän ajan ja paikan jähmeyttä. ”Perämies” Jonssonina nähdään elokuvasovituksessa Reino Valkama ja hänen tyttärenään Ilonana Toini Vartiainen. Nykysilmin katsottuna huomio kiinnittyy Tauno Palon, Murto-Kalle Pentti Viljasen ja filosofia esittäneen Tarmo Mannin paikoittaiseen ylinäyttelemiseen – sen sijaan Toini Vartiaisen aikalaisarviointien ohueksi moitiskelema osasuoritus miellyttää nyt luontevuudellaan. Aivan erityisesti nousevat esiin Senni Niemisen mainiosti tulkitsema rähjäinen Anderssonska ja valkokankaalla harvoin nähdyn Valtteri Virmajoen tyylikkäästi toteuttama teollisuusneuvos Österberg. Myös kirjailija itse koirineen vilahtaa pariin otteeseen valkokankaalla.

Elokuvaversion alkutekstit päättyvät Waltarin näytelmän mottoon: ”Raha ei tee onnelliseksi, mutta kyllä se rauhoittaa.” Kertoman mukaan elokuvan tuottaja Risto Orko suhtautui aluksi varsin varauksellisesti tämän huijareista kertovan näytelmän elokuvaksi muttamiseen, koska pelkäsi sen vahingoittavan Suomi-Filmin imagoa. Mieliala muuttui kuitenkin nopeasti sen jälkeen, kun filmatisointi osoittautui hyväksi yleisö- ja arvostelumenestykseksi. Elokuvan vielä jälkikäteen saamat viisi Jussi-patsasta olivat kuin piste tämän mielihyvän tunteen päällä. Oman patsaansa saivat Mika Waltarin lisäksi myös ohjaaja Valentin Vaala sekä näyttelijät Tauno Palo, Senni Nieminen ja Pentti Viljanen.

KARI UUSITALO

 

(Äpplet faller) 1952. Tuotanto: Suomi-Filmi Oy. Ohjaus: Valentin Vaala. Käsikirjoitus: Valentin Vaala, Usko Kemppi, Mika Waltari. Kuvaus: Eino Heino. Äänitys: Harald Koivikko. Leikkaus: Valentin Vaala. Lavastus: Roy. Musiikki: Einar Englund. Näyttelijät: Toini Vartiainen (Ilona Jonsson), Tauno Palo (Ventti-Ville), Reino Valkama (Jonsson, Perämies-Jaska), Valtteri Virmajoki (teollisuusneuvos Walter Österberg), Leo Riuttu (asianajaja Karhunen), Senni Nieminen (Anderssonska), Tarmo Manni (filosofi-maisteri), Pentti Viljanen (Murto-Kalle), Matti Lehtelä (Viski-Vihtori), Mauno Hyvönen (Emil), Uuno Laakso (elostelija), Kirsti Ortola (tyttö), Emma Väänänen (teollisuusneuvoksen palvelija), Kyösti Käyhkö (”johtaja”), Kaarlo Aavajoki (”tilanomistaja”), Hilkka Kinnunen (sukulaistyttö), Yrjö Ikonen (vankilan johtaja), Vilho Ruuskanen (komisario), Osmo Pöntinen (etsivä), Erkki Kalakari (Tenu-Kustaa), Paavo Hukkinen (autonkuljettaja), Mika Waltari (koiraa taluttava mies), Ruth Johansson (vuodemirri), Artturi Laakso (teollisuusneuvoksen serkku), Onni Timonen (poliisi), Ester Lindgren (ahne täti). Ensi-ilta: 19.9.1952 Turku (Kino-Palatsi), 26.9.1952 Helsinki (Kaleva, Kino-Palatsi) Pituus/kesto: 2550 m / 93 min.