Isä meidän
Isä meidän © KAVA

Isä meidän jatkaa siitä, mihin Veikko Aaltosen edellinen elokuva Tuhlaajapoika (1992) jäi, aivan kuten elokuvien raamatulliset, ironisia sävyjä sisältävät nimet vihjaavat. Tarinat ovat sinänsä erilaiset: Tuhlaajapoika sijoittuu kaupunkiin, ja sen päähenkilö on korostetun juureton ja perheetön, Isä meidän taas tapahtuu syrjäisellä maaseudulla, jonne päähenkilö palaa nimenomaan kohtaamaan menneisyyden perhetraumoja. Mutta molemmissa on kyse vallan, väkivallan ja seksuaalisuuden mekanismien purkamisesta.

Jos Tuhlaajapojassa psykiatrin ja vankilasta vapautuneen nuorukaisen isä–poika-suhde oli pohjimmiltaan symbolinen, Isä meidän keskittyy kirjaimellisesti nimenomaan hoitokodissa asuvan isän ja meriltä palaavan pojan suhteeseen. Jo Tuhlaajapojassa loistaneen Hannu Kiviojan esittämä Juhani palaa merillä vietettyjen vuosien jälkeen autiolle kotitilalleen ja noutaa rullatuoliin sidotun ja dementoituneen isänsä. Monitulkintaisten takaumien kautta katsojalle alkaa vähitellen paljastua se perheväkivallan ja insestin vyyhti, joka perheen on aikoinaan hajottanut. Asteittain avautuvan menneisyyden myötä elokuva valottaa myös ihmismielen suojamekanismien toimintaa: tukahduttamis- ja kieltomekanismit takaavat sen, ettei menneisyyteen palaaminen ole helppoa päähenkilöllekään.

Samalla kun Juhani selvittää suhdettaan omaan perheeseensä, hän ajautuu osalliseksi myös naapuritilalla kytevään nykyhetken perhedraamaan. Tämä mutkistaa asioita entisestään muistuttamalla siitä, miten elimellisesti menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus toisiinsa limittyvät, ja herättämällä kysymyksen determinaatiosta: onko väkivallan ja ahdistuksen kierteestä ulospääsyä vai johtaako se väistämättä vain uuteen väkivaltaan?

Isä meidän on avoimuudessaan hätkähdyttävä ja uudenlainen elokuva, mutta viisaasti se muistuttaa myös omista siteistään menneisyyteen. Selvimmin tämä näkyy keskeisessä roolivalinnassa – Martti Katajisto on isänä yhtä hermoherkkä kuin 1950-luvun nuorukaisenrooleissaan, ja mieleen nousee väistämättä kysymys, mitä tässä välillä on tapahtunut – sekä mestarillisessa mustavalkokuvauksessa, josta vastaa studioaikakaudella oppinsa saanut Olavi Tuomi. Isä meidän kunnioittaa maalaismelodraaman perinteitä ja nostaa esille samankaltaisia tukahdutettuja tunteita kuin vaikkapa Sillankorvan emäntä (1953) tai Riihalan valtias (1956). Erotuksena on vain se, että siinä missä ennen puhuttiin symbolisen sukukirouksen käsitteillä, nyt traumoille pyritään antamaan suorempi tulkinta.

KIMMO LAINE

 

(Fader vår) 1993. Tuotanto: Villealfa Filmproductions Oy. Ohjaus, käsikirjoitus ja leikkaus: Veikko Aaltonen. Kuvaus: Olavi Tuomi. Äänitys: Risto Iissalo. Puvustus ja maskeeraus: Minna Sorvoja. Musiikki: Mauri Sumén. Näyttelijät: Hannu Kivioja (Juhani Haavisto), Martti Katajisto (Eino Haavisto, Juhanin isä), Elina Hurme (Marja Rantanen), Heikki Kujanpää (Aarne Armas Rantanen, ”Arska”), Matti Onnismaa (Juhanin isä nuorena), Aino Aaltonen (Aino Rantanen), Antti Mattila (Juhani 8-vuotiaana), Kosti Klemelä (vanha mies iltamissa), Vieno Saaristo (opettajatar), Elli Castrén (sairaanhoitaja), Aarno Sulkanen (kirkkoherra), Pertti Husu (hanuristi, Töppö ja tunarit -yhtye), Sulo Lanu (Asko, vanha mies iltamissa). Ensi-ilta: 22.10.1993 Helsinki (Nordia 1), Turku (Diana). Pituus/kesto: 2440 m / 88 min.