Näytös pe 7.4. klo 14.00

Lasse Naukkarinen tuli mukaan elokuvien tekoon Taideteollisen korkeakoulun kamerataiteen opiskelijana. Hän pääsi kamera-assistentiksi Filminor-elokuvayhtiöön ja työskenteli Risto Jarvan tuotannoissa, ensimmäiseksi Onnenpelissä (1965). Naukkarinen taltioi aikansa poliittista heräämistä muun muassa kuvaamalla Lapualaisoopperan esityksiä. Vuoden 1968 tapahtumat sysäsivät hänet kohti omia elokuvia.

Naukkarisen ensimmäinen oma ohjaustyö sai nimensä Bertolt Brechtin laulunsanoista ”Työstä ja taistelusta on syntyvä solidaarisuus”. Solidaarisuus (1970) kertoo Naukkarisen oman kuvauksen mukaan ”suurten pääomien omistamasta ja hallitsemasta yhteiskunnasta ja siitä demokratiataistelusta, jota työväen- ja opiskelijajärjestöt käyvät päivittäin työpaikoilla, korkeakouluissa, talouselämässä ja koko myöhäiskapitalistisessa yhteiskunnassa”. Solidaarisuus palkittiin valmistumisvuonnaan valtion elokuvapalkinnolla, mutta sitä ei esimerkiksi televisiossa esitetty.

Solidaarisuus saattaa nykyään tuntua naiivilta ja vanhentuneelta, mutta Naukkarisen myöhemmät poliittiset elokuvat väistävät monia aikansa ansoja. Myöhemmissä elokuvissaan Naukkarisen tyyli on kovaa iskevä ironia, joka ei peitä alleen elokuvien poliittisuutta.

Tasavallan päiväkirjassa (1972) vilahtavat niin Ilkka Taipale kuin Erkki Tuomioja, nuorina miehinä joutumassa poliisiauton kyytiin. Elokuva lähtee liikkeelle Iranin shaahin Suomen-vierailusta. ”Viattomana” seurapiiritapahtumana alkanut vierailu muuttuu nopeasti yhdeksi Suomen tunnetuimmista varhaisen aktivismin voimannäytöistä, kun vasemmistolaiset toimijat alkavat mellakoida keskellä näyttämöä.

Tästä Naukkarisen elokuva laajentaa leveämpiin yhteiskunnallisiin näkymiin: poliisin ja armeijan asema on tarkan analyysin alaisena. Kovimmillaan Naukkarinen haastaa yhteiskunnan perusrakenteita, kun ääniraidalla todetaan, että poliisi ja armeija – eli käytännössä väkivalta – ovat Suomessakin yhteiskunnan viimeiset keinot lopettaa mellakat. Mukana ideologisessa työssä ovat myös tiedotusvälineet. Raflaavasta aiheesta huolimatta Tasavallan päiväkirja sai valtiolta elokuvatuotannon laatutukea peräti 50 000 markkaa.

Seuraavassa dokumentissaan Armon vuonna (1974) Naukkarinen otti tutkittavakseen uskonnon ja kirkon. 1970-luvun alussahan – niin kuin nykyäänkin – puhuttiin kirkon kriisistä. Tuolloin esimerkiksi oikeiston ja kirkon yhteydet olivat moninaiset, eikä pilapiirtäjä Kari Suomalaisen luoma kokoomusta symboloiva sotilaspappihahmo ollut kovinkaan kaukana todellisuudesta. Naukkarisen elokuva kysyy, miksi järjestäytynyt uskonto on yhteiskunnallisen kehityksen estäjä. Samalla Naukkarinen näyttää, miten amerikkalaisperäinen, hyvin henkilökohtainen pelastushurmos rantautuu Suomeen.

Juri Nummelin

 

Solidaarisuus (Solidariteten) 1970. Tuotanto: Lasse Naukkarinen. Ohjaus: Lasse Naukkarinen. Käsikirjoitus: Lasse Naukkarinen, Timo Lapila. Kuvaus: Lasse Naukkarinen. Äänitys: Matti Kuortti, Timo Linnasalo, Anssi Blomstedt. Leikkaus Lasse Naukkarinen. Selostajat: Timo Lapila, Maiju Talvitie. Ensi-ilta 28.2.1970 Helsinki (Bio Rex). Pituus/kesto: 782 m / 28 min. DCP.

Tasavallan päiväkirja (Republikens dagbok) 1971. Tuotanto: Lasse Naukkarinen. Ohjaus: Lasse Naukkarinen. Käsikirjoitus: Lasse Naukkarinen, Timo Lapila. Kuvaus: Lasse Naukkarinen, Erkki Peltomaa, Liisa Helminen. Äänitys: Matti Kuortti. Leikkaus: Lasse Naukkarinen. Selostajat: Matti Rossi, Sinikka Sokka. Ensi-ilta: 25.2.1972 Helsinki (Cinema). Pituus/kesto: 380 m / 35 min. Esitysformaatti: DCP.

Armon vuonna (I nådens år) 1974. Tuotanto: K. J. Karmasalo, Lasse Naukkarinen. Ohjaus: Lasse Naukkarinen. Käsikirjoitus: Lasse Naukkarinen. Kuvaus: Lasse Naukkarinen, Juha-Veli Äkräs, Pertti Veijalainen. Äänitys: Bo-Erik Mannerström, Erkki Kivi, Juhani Heinlahti. Leikkaus: Pirjo Hokkanen, Lasse Naukkarinen, Liisa Helminen. Selostaja: Paavo Pentikäinen, Sulevi Peltola, Tiina Suhonen. Pituus/kesto: 510 m / 48 min. Esitysformaatti: DCP.