Näytös pe 7.4. klo 16.00

Suomalaisen dokumenttielokuvan nykyinen kulta-aika alkoi 1990-luvulla ja jatkuu vaikeutuneesta rahoituksesta huolimatta edelleen. Silloinkin kun kotimainen fiktioelokuva on rämpinyt pohjamudissa, dokumenttipuolella on pidetty yllä taiteellisesti korkeaa tasoa. Kansainvälisesti katsoen huomionarvoista on myös se, että monet eturivin dokumenttiohjaajistamme ovat naisia.

Anu Kuivalaisen palkittu Orpojen joulu (1994) on omakohtainen ja intiimi kuvaus ohjaajan hapuilevasta yrityksestä luoda kontakti isäänsä, jota hän ei ole koskaan tavannut. Yhteydenottoa edeltävät ja sitä seuraavat tunteet tiivistyvät emotionaaliseksi jännitysnäytelmäksi, joka pakottaa katsojan myötäelämään dokumentin päähenkilön epävarmuuden, toivon, pelon, pettymyksen, hylätyksi tulemisen ja huojennuksen. Mukana on myös vapauttavaa huumoria.

Valokuvaajana työskennelleen Kuivalaisen esikoisohjaus rakentuu ennen kaikkea äänelle, ohjaajan ja hänen elämänkumppaninsa nauhoitetuille keskusteluille. Tunteellista matkaa kuvittavat niin hotellihuonenäkymät, merimaisemat kuin lapsuuden kaitafilmitkin.

Orpojen joulu sai alkunsa henkilökohtaista dokumenttielokuvaa tekevän kanadalaisohjaaja Philip Hoffmanin kurssilla. Hoffmanin tavoin Kuivalainenkin on kiinnostunut assosiaatioista, muistista ja subjektiivisesta totuudesta.

Petri Kemppinen kirjoitti Helsingin Sanomissa, että Orpojen joulun kaltaisen dokumentin voi tehdä vain itsestään, ei kenestäkään toisesta: ”Se on vapautunut ja onnellinen elokuva, joka etsii syvällä sielunmaisemassa olevan haavan, jotta parantaminen voisi alkaa. Orpojen joulussa näytetään, että kipeiden alueiden koskettelu sattuu ja pelottaa, mutta sen jälkeen isättömyyden kolo ei enää ole tyhjä” (HS 26.10.1994).

Virpi Suutari (Hilton!, Eedenistä pohjoiseen) ja Susanna Helke (American Vagabond) ovat viime vuosina tehneet dokumentteja kumpikin omilla tahoillaan, mutta yli kymmenen vuoden ajan he tekivät kaikki elokuvansa yhdessä. Kaksikon tunnetuin ohjaustyö lienee työttömistä kainuulaismiehistä kertova Joutilaat (2001), joka palkittiin parhaana pohjoismaisena dokumenttielokuvana Nordisk Panoramassa.

Taideteollisen korkeakoulun lopputyönä valmistunut Synti – dokumentti jokapäiväisistä rikoksista (1996) kertoo tavallisten suomalaisten kokemista ja tekemistä vääryyksistä, arkisista harmituksen aiheista ja kateudesta. Elokuva tavoittelee sekä absurdin humoristisia että hartaan metafyysisiä sävyjä. Tuomas Kantelisen komea musiikki korostaa jälkimmäistä vaikutelmaa.

Tekotavaltaan Synti lähestyy fiktiota, sillä tarinoitaan kertovat ihmiset on aseteltu erilaisiin tiloihin tavalla, joka tuo mieleen ruotsalaisen Roy Anderssonin tyylin. Kodit, pihat ja työpaikat muuttuvat ikään kuin lavasteiksi, joissa henkilöt lausuvat etukäteen opettelemansa vuorosanat.

Lumimarja Tirronen

 

Orpojen joulu 1994. Tuotanto: Taideteollinen korkeakoulu / Elokuvatieteen laitos ETL. Ohjaus: Anu Kuivalainen. Käsikirjoitus: Anu Kuivalainen. Kuvaus: Juha-Pekka Inkinen, Anu Kuivalainen. Kaitafilmikuvaus: Kaija Ruhanen. Äänitys: Anu Kuivalainen. Äänen jälkityöt: Jaakko Nousiainen. Leikkaus: Anu Kuivalainen. Ensi-ilta: 30.9.1994 Helsinki (Illusion). Pituus/kesto: 356 m / 33 min. Esitysformaatti: DCP.

Synti 1996. Tuotanto: Kinotar Oy. Tuottaja: Lasse Saarinen. Ohjaus: Susanna Helke, Virpi Suutari. Käsikirjoitus: Susanna Helke, Virpi Suutari. Kuvaus: Heikki Färm. Äänitys: Olli Huhtanen. Leikkaus: Susanna Helke, Virpi Suutari. Musiikki: Tuomas Kantelinen. Esiintyjät: Klaus Cederberg, Junnu Donner, Mannu Donner, Make Gylphe, Petteri Hakanen, Jari Hantula, Satu Hartonen. Kertoja: Risto Helke. Ensi-ilta: 15.3.1996 Helsinki (Kino Engel 2). Pituus/kesto: 1035 m / 38 min. Esitysformaatti: filmi 35 mm.