Näytös pe 7.4. klo 20.00

Auli Mantilan ohjaama ja käsikirjoittama Neitoperho on filmatisointi John Fowlesin romaanista The Collector (1964), jonka William Wyler ohjasi elokuvaksi vuonna 1965. Romaanin asetelmaa seuraavassa Wylerin elokuvassa perhosten keräilyä harrastava pankkiirimies ottaa maaseututalonsa kellariin panttivangiksi nuoren taideopiskelijanaisen. Neitoperho oli 1990-luvulla kaksinkertainen tyrmäys: se käänsi lähtötekstin sukupuoliroolit ylösalaisin ja kyseenalaisti siten sekä road-genren perustaa että suomalaisen elokuvan totunnaista naiskuvaa.

Neitoperho oli ensimmäinen suomalainen elokuva, jonka päähenkilö on aktiivinen, autolla liikkuva nainen, jonka tehtävä ei ole miellyttää ketään. Siinä nainen lähtee tielle, joka on irtaantumisen ja vastustamisen mahdollistavana tilana tavattu elokuvissa varata miehille. Neitoperhossa nainen ei ole genrelleen ominaisesti miehisen katsetta palveleva liftari tai baarin tarjoilija. Nyt on miehen vuoro liftata. Nainen, ”jolle ei sanota ei”, on konkreettisesti miehen tiellä.

Kun Eevi (Leea Klemola) löytää siskonsa (Elina Hurme) asunnosta tämän naisystävän (Henriikka Salo), hän kokee tulleensa hylätyksi. Ärsyyntynyt Eevi lähtee siskonsa autolla tielle, jossa hänen aggressionsa purkautuvat spontaanina väkivaltana. Road-genren konventiot käännetään ympäri, mikä korostuu erityisesti kohtauksessa, jossa Eevi kaartelee autollaan miesliftarin ympärillä ennen kuin ottaa tämän kyytiinsä.

Neitoperhon kerronnan voima on päähenkilön historiattomuuden ja nostalgisiksi koodattujen laulujen monitulkintaisessa vuoropuhelussa. Me emme saa tietää mitään varmaa Eevin menneisyydestä, vaikka hänen häilyvä identiteettinsä tuntuu sen varaan rakentuvan. Mantilan mukaan elokuvaan valittiin käännöslauluja, jotka voisivat ulkomaalaisilla festivaaleilla tarjota katsojalle ”samanlaista iloa kuin me tunnemme kuullessamme Johnny B. Gooden bulgariaksi”. Väkivaltaisiin kuviin liittyvien laulujen tunnistaminen ei kuitenkaan tarjoa nostalgiaa saati selitystä Eevin toiminnalle.

Eevin matka merkitsee suomalaiselle elokuvalle samaa kuin Thelman ja Louisen (Ridley Scott, 1991) matka amerikkalaiselle elokuvalle. Neitoperhokin keskittyy autolla liikkumiseen naisen riippumattomuuden merkitsijänä mutta eroaa Thelmasta ja Louisesta selvästi, sillä se ei esitä matkaa positiivisena vapautumisena vaan kauhistuttavana ja vastenmielisenä spontaaniutena. Neitoperho ei suostu moralisoimaan ja viihdyttämään. Se häiritsee, ja siinä on sen kyseenalaistava, eettinen voima.

Kritiikeissä Neitoperhoa saatettiin pitää vastenmielisenä, mutta pääasiassa arviot olivat muun muassa ajankohtaisuudesta kiittäviä. Yhdessä kritiikissä todettiin: ”Neitoperho istuu lama-Suomeen kuin lakkautettava mielisairaala ja saa katsojansa tuntemaan olonsa epämukavaksi. Tähän ei mikään tyhjänpäiväinen elokuva pystyisi.” Siksi 1990-luvun keskeinen elokuva on tärkeä edelleen.

Tommi Römpötti

 

Neitoperho (Samlaren) 1997. Tuotanto: GNUfilms Oy. Ohjaus: Auli Mantila. Käsikirjoitus: Auli Mantila. Kuvaus: Heikki Färm. Äänisuunnittelu ja äänitys: Risto Iissalo. Leikkaus: Riitta Poikselkä. Lavastus: Ilmari Hakala. Maskeeraaja: Riikka Virtanen. Puvustaja: Sanna Pyykkö. Näyttelijät: Leea Klemola (Eevi Rantanen), Elina Hurme (Ami Rantanen), Rea Mauranen (Anja Hopia), Henriikka Salo (Helena Moilanen), Robin Svartström (Jusu, liftari), Pekka Kyrö (rikospoliisi), Marja Packalén (rikospoliisi), Jari Hietanen (Jake, Amin työtoveri), Tanja-Lotta Räikkä (koirankouluttaja), Marjaniemen VPK (palomiehet). Ensi-ilta: 31.10.1997 Helsinki (Andorra 1), Turku (Julia 5). Pituus/kesto: 2630 m / 96 min. Esitysformaatti: filmi 35 mm.