Erikoisnäytös Mikaelinkirkossa ke 5.4. klo 20.00. Säestyksestä vastaa Kari Mäkirannan orkesteri sekä Puolalanmäen lukion kuoro ja urkuri.

Väinö Katajan romaaniin perustuva, Erkki Karun ohjaama Koskenlaskijan morsian oli tärkeältä osaltaan sinetöimässä itsenäisyyden ajan alun kotimaisen elokuvatuotannon menestystä ja Suomi-Filmin asemaa johtavana valmistamona.

Edellisenä vuonna valmistuneen Teuvo Puron ja Jussi Snellmanin ohjaaman Anna-Liisan (1922) sekä Karun seuraavan ohjaustyön Nummisuutarien (1923) kanssa Koskenlaskijan morsian vahvisti uskoa maaseutukuvauksen voimaan. Nämä elokuvat alkoivat monien silmissä pian näyttää aivan erityisen suomalaisilta – vaikkakin yleensä muistettiin tunnustaa ne keskeiset vaikutteet, joita oli omaksuttu Ruotsin maailmanmaineeseen nousseesta elokuvatuotannosta.

Koskenlaskijan morsian ei kuvaa millään lailla muuttumatonta eikä yksiselitteisen vanhakantaista maaseutua. Päinvastoin koko sen lähtökohtana on uudenlaisten yhteiskunnallisten olojen ja arvojen vaikutus yhteisöön: yhdessä suunnassa on sahateollisuuden mukanaan tuoma tukkilaisuus, toisessa hartaan jäykkä ja vaikutusvaltainen lahkolaisuus, ja näiden välissä talonpoikainen yhteisö yrittää hahmottaa paikkaansa.

Kuten melodramaattisissa elokuvissa usein, murroksen laboratoriona on nuori rakkaus. Nuottaniemen tytär Hanna (Heidi Korhonen) ei alistu sen enempää järjestettyyn avioliittoon naapuritalon pojan kanssa kuin oletettuun naisen asemaan talon hoidossa, vaan rakastuu tukkilaiseen ja ottaa hoitaakseen tehtävät, jotka eivät miehiltä onnistu.

Monessa suhteessa Koskenlaskijan morsian on kuin suomalaisen studioajan maaseutuelokuvan prototyyppi. Se yhdistää melodraamaa seikkailuelokuvaan ja sisäkohtausten paikoittaista jäykkyyttä ulkokuvien dynaamisuuteen. Sisäkuvien erikoisuutena ovat, samoin kuin Nummisuutareissa, kuvan ylä- ja alalaidan tummennetut maskit, jotka luovat joukkokohtauksiin laajakangasmaista vaikutelmaa. Ulkokuvat taas huipentuvat monella kameralla yhtä aikaa kuvattuihin koskenlaskukohtauksiin, joiden vauhtia ja dramatiikkaa oli myöhemmissä elokuvissa vaikea ylittää.

Näytteleminen muistuttaa lievässä epätasaisuudessaan siitä, että elokuva valmistui murrosvaiheessa. Mukana on rinta rinnan vanhan melodraamanäyttelemisen suurieleisyyttä (Paloniemen talon isä ja poika, Jaakko Korhonen ja Einari Rinne) ja uudenlaista, sisäistettyä ja pienieleisempää elokuvanäyttelemistä (Nuottaniemen isä ja tytär, Konrad Tallroth ja Heidi Korhonen).

Painetun musiikkiohjelman mukaan ensi-illan aikaan esityksessä soi melko tyypillinen sekoitus kansanlauluja, Sibeliusta, Merikantoa ja muita säveltäjiä. Suomalaisen elokuvan festivaali vie Koskenlaskijan morsiamen nyt tavallisuudesta poikkeaviin olosuhteisiin, Mikaelinkirkkoon, jossa uusista sävelistä vastaavat Kari Mäkirannan orkesteri, urkuri ja Puolalanmäen lukion kuoro.

Kimmo Laine

 

Koskenlaskijan morsian (Forsfararens brud) 1923. Tuotanto: Suomi-Filmi Oy. Ohjaus: Erkki Karu. Käsikirjoitus: Erkki Karu. Kuvaus: Kurt Jäger, Oscar Lindelöf. Leikkaus: Erkki Karu. Lavastus: Carl Fager. Näyttelijät: Konrad Tallroth (Iisakki, Nuottaniemen isäntä), Heidi Korhonen (Hanna, Iisakin tytär), Jaakko Korhonen (Heikki, Paloniemen isäntä), Einar(i) Rinne (Juhani, Heikin poika), Oiva Soini (Koskenalustan Antti), Aku Käyhkö (Kero-Pieti, saarnamies), Kirsti Suonio (Anna-muori), Joel Rinne (tukkilainen) Jussi Hagberg (lauttaa ohjaava tukkilainen), Emil Mikkola (tukkilainen lautalla), Eero Leväluoma, Uuno Aarto, Uuno Eskola, Carl Fager (tukkilaisia), Eva Luttinen, Juho Puls, Gunnar Stenblom (väkeä seuroissa). Ensi-ilta: 1.1.1923 Helsinki (Kino-Palatsi), 6.1.1923 Turku (Scala). Pituus/kesto: 1900 m / 82 min. Esitysformaatti: DCP.